Outsider And Sooo Last Season

Olen niin ulkopuolella kaikesta.

Työpaikalla ei oikeen oo ketään sellaista, jonka kanssa juttelis työn ulkopuolisista asioista ja jolle avautuis työjutuista silloin, kun ne ärsyttää. Muut aina menee lounaalle isossa porukassa, mä mielummin syön yksin, kun mulla ei oo mitään sanottavaa kellekään. Niiden porvarielämät on vaan niin erilaisii kuin mun elämä. Ne matkustelee sinne ja tänne, mulla ei oo varaa ees mennä Vaasaan. Ne on ennakkoluuloisia kaikkea erilaista ja uutta kohtaan, mä innostun melkein kaikesta uudistuksista, olkoon ne niinkin pieniä asioita kuin juustolla kuorrutetut patongit.

Silloin, kun Tomas on kuvioissa ja hengailen sen ja sen kavereiden kanssa, mä oon ihan pihalle ja katselen seiniä ja kattoa. En mä hirveesti osaa liittyä niiden keskusteluihin mukaan. Sit niillä on kaikkia omia Hietalahti-juttuja ja sit ne riehuu, enkä mä tiedä, pitäiskö mun itkeä vai nauraa. Musta tuntuu, että mut on pyydetty mukaan vaan siks, ett ei mua kotiin yksinkään oo kiva jättää.

Sitten, jos haluaisin nähdä noita Levin ajan kavereita, se vaatis niin hillitöntä dokailua seuraavaan päivään asti, ett mua ei vaan jaksa kiinnostaa ja sit oon niin ulkopuolinen, kun oon liian selvä, liian rauhallinen ja lähen liian aikaisin kotiin. Sitä paitsi mua ahdistaa, kun ne meikkaa vähintään tunnin ja vaihtaa vaatteita noin 60 kertaa ja on lopuks liian kauniita
ja haluu olla liikaa esillä. Tiedättekö, koko ajan äänessä, koko ajan sellasii..."look @ me"-ihmisiä. Niiden kanssa tunnen itseni niin harmaaksi, mä vaan yritän kovasti pysyä mukana ja olla olematta liian uncool.

Jos oon mun vanhojen Vaasan kavereitten kanssa, niin silloinkin olen ihan ulkopuolinen. Niillä on hirveesti kaikkia omia juttuja, joissa mä en oo yhtään mukana ja tuntuu niin tyhmältä koko ajan kysyy, et ai mikä, ai kuka. Musta aina tuntuu, että kun me kokoonnutaan, mä oon se välttämätön paha, joka pitää vaan kutsuu aina välillä mukaan. Jos mä nään niitä kahdestaan, niin mun on ihan hyvä olla, tosin mä aina etukäteen vähän jännitän, ett mistä me nyt muka voitais puhuu oikeesti. Mä teen niin eri juttuja nykyisin kuin ne, kuuntelen eri musiikkia, harrastan eri asioita ja haluan eri asioita.

Sitten on ne kaverit, joilla on jo perhettä. Ne ei hirveen helposti pääse näkee mua, kun niillä on kotona lapsi tai mies tai molemmat odottamassa. Ja niille on jotenki hirveen hankala kertoo mitään siitä, mitä mä teen, kun niillon niin "normaali" elämä ja ne kertoo kaikkia hauskoja juttuja siitä, mitä niiden lapset tekee, kun mä pystyn kertoo vaan kaikkii "hauskoja" juttuja, mitä mä oon tehny humalassa.

Mun mielestä on hillittömän epäreilua, että jos mä haluun nähdä mun kavereita ylipäätänsä, niin yleensä se vaatii rahaa ja humaltumista. Jos mulla ei oo varaa lähtee dokaa/syömään, niin fine, mä istun sit yksin himassa. Jostain syystä pelkkä hengailu ei vaan tuu kysymykseen. Sit jos mulla on varaa olla mun kavereiden kanssa, ei kukaan kuitenkaan ikinä huomaa, jos mun ei ooo hyvä olla, jos mä en oo puhunu viimeiseen tuntiin sanaakaan ja jos mä lähden aikaisemmin kotiin. Mä oon joskus miettinyt, että jos jotain tapahtuis mulle eli jos mä katoaisin, niin kukaan ei ees viikoihin huomais sitä, paitsi töissä.

Mä en nyt tiedä, pitäiskö mun tutkia itseeni, onko mun luonteessa jotain pahasti vialla, kun mun puhelin ei ihan hillittömästi piippaa ja soi ja jos se soi, mua pyydetään dokaamaan. Oonko mä hyvää seuraa vaan humalassa? Oonko mä oikeesti ihan tylsä idari? Vai eikö mulla oikeesti vaan oo ketään kunnon kaveria? Onko ne kaikki oikeesti niin pinnallisii, ett koko ajan pitää vaan mennä lujaa? Mitä paremmat bileet, sitä laadukkaampi elämä? Mä haluun pysähtyy, mä haluun olla, mä haluun harrastaa, mut en mä jaksa tehä niitä yksin.

Olenkin tässä vakavasti harkinnut hakevani töitä ulkomailta. Pohjois-Italiassa on yks mielenkiintoinen työpaikka, jota mä oon harkinnut. Jos saan ottaa Sepen mukaan, mä taidan lähteekin. Vittujako mä täälläkään yksin himassa illasta toiseen kyhnötän ja vaivun enemmän ja enemmän itsesääliin?

Mutta tämä mun yleiskatsauksesta mun itsesäälissä rypevistä ajatuksista.

Tänään heräsin yhdeksältä. Aurinko paistoi ja tehtiin terrierin kanssa pitkä lenkki ja käytiin Pasilassa koirapuistossa. Lenkin jälkeen pesin nenään asti rapaisen koiran. Vaikka käytin shamppoota, ei se kaikki saaste, kura ja pöly lähteny turkista eli nyt Terrierin vatsa on ihan harmaa. Sit rupeskin sopivasti sataa räntää ja pesin ihan kaiken pyykin, mitä kotoo vaan löyty. Samalla siivosin kotona, nyt täällä voi taas hyvin hengailla. Tiskit jätin tahallani huomiselle, ett olis silloinki jotain tekemistä. Säälittävää.