Someday I´ll Give Up

Musta tuntuu, että mussa on nyt joku vika. Haisen ehkä pahalle? Tai mun jutut on tyhmiä? Mä en vaan oo kiinnostava? Ehkä olen jopa rasittava?

Kyllä mä tiedän, että ihmisten pitää olla töissä tai että ne on kipeenä tai että juuri silloin onkin jotain muuta. Mutta että toistuvasti, viikonloppu viikonlopun perään on syynä, ettei vaan nyt huvita tai vielä ärsyttävämpää, ei tuu edes vastausta...Mä en tiedä enää miten muuten mä ottaisin tän kuin henkilökohtasesti. Fine. Kyllä mä vähemmästäkin ymmärrän.

Siinä vaan on jotain perkeleen ärsyttävää, että viimeksi on nähnyt "läheisimmät" ystävät joskus ehkä...maaliskuussa? En edes muista koska. Mä niin kaipaan sitä, että saisin istuu alas ja kuunnella kuulumisia ja ite kertoo niitä. Puhuu paskaa ja nauraa niin, että vatsalihaksiin sattuu. Tällä hetkellä mun sosiaalinen elämä rajoittuu puhelinsoittoihin Vaasaan, töissä käymiseen ja koiraan. Herra Terrieri ainakin on päässyt elämänsä kävelyretkille, jotka kestää kolme tuntii/kerta, kun mulla vaan ei perkele oo muutakaan elämää.

Kyllä mä tiedän, ettei se auta yksin kotona odotella ja tuijotella hypnoottisesti puhelinta, ett pliis, soittaispa joku mullekin joskus ja pyytäis johonkin. Mutta perkele, kun sekään ei auta, että laitat ihmisille viestiä. Kun mikään ei tuota tulosta.

Onneks nyt on tutustunut kuitenkin uusiin kivoihin ihmisiin työpaikalta ja Mikon kautta. Ne ainakin toistaiseks vielä jaksaa lähteä johonkin, niin en täysin erakoidu. Mutta kun mulla on ikävä niitä mun vanhoja kavereita. Niitä, joille mä voin olla ihan vaan mä. Ja joille mä voin puhuu, mitä vaan. Ja joiden kanssa mulla on menneisyys.

Ettekö ymmärrä?!?