Ottaa päästä

Ällötän itseäni. Olen kerta kaikkiaan kamala. Olen tavattoman lihava, mutta vihaan laihdutusta ja rakastan ruokaa. En voi edes enää käyttää tekosyynä sitä, että olen juuri synnyttänyt. Siitä kun on jo kohta 7 kuukautta. Palan halusta ruveta taas käymään salilla ja jumpassa ja ehkä haluaisin aloittaa myös jonkun muun liikuntaharrastuksen. Ratsastus? Aaaivan liian kallista. Jalkapallo? Hehe, eiköhän mun aika siinä lajissa oo menny jo 20 vuotta sitten, kun en oo juuri koskaan palloon koskenut. Koripallo? Olen liian lyhyt eikä se olisi hauskaa, jos pitäisi noudattaa ihan sääntöjäkin. Sulkapallo? Ei oo paria. Hiihto? Hah! Viimeks hiihdin 16-vuotiaana pakon edestä 5km, koska hiihtäminen oli ainut mahdollisuus päästä kioskille hakemaan karkkia. (oltiin Lapissa). Kaaduin k-o-k-o ajan. Eikä kyllä oo luntakaan. Lumilautailu? Edelleen, ei ole lunta. Eikä se taida laihduttaa. Sauvakävely? Oh, please! Niin ja vaikka keksisin jonkun mielenkiintoisen, haastavan ja hauskan harrastuksen, johon mulla olis varaa, niin...ei mulla oo aikaa. Ainakin tässä remontin aikana oon 24/7 täysin sidottu Juliaan ja Jimmyyn. En pääse niin mihinkään. Paitsi pikaisesti pyykkitupaan. Tai viiden ja kuuden välillä äkkiä lenkkeilemään Sepen kanssa. Vaunut mukana. Silloinkin mun energia menee siihen, kun karjun: "ÄLÄ SAATANA VEDÄ, TAI TEEN SUSTA RUKKASET!" Näytän ja vaikutan luultavasti juuri siltä, mitä olen: väsynyt ja vittuuntunut kotiäiti. Tilapäisesti myös yh, kun Mikko käy kotona vaan nukkumassa ja pikaisesti tuomassa mulle ruokaa. Muuten se remontoi. Kyllä mäkin aluks olin mukana remontoimassa. Oli ihanaa tehdä välillä jotain muutakin kuin hengailla kotona ja katsoa ostoskanavaa sekä pestä pyykkiä, pyykkiä ja pyykkiä. Välillä imuroida. Mutta sitten nuo kaksi pientä pygmiä alkoivat kiukustua jatkuvaan Helsinki-Järvenpää-Helsinki reissailuun ja lakkasivat olemasta mukavia lapsia (jos vauvat nyt pystyvät edes tekemään niin), niin piti palata takaisin ruotuun. Olemaan väsynyt ja vittuuntunut kotiäiti. Lisääntykää vaan ihmiset, se on hauskaa!...Jos haluaa luopua kaikesta sosiaalisesta elämästä ja linnoittautua kotiinsa ikuisiksi ajoiksi.

No ok, on lasten kanssa ihan hauskaakin. Ne oppii koko ajan uusia temppuja. Nyt on vuorossa liikkeelle lähtö. Sitä paitsi olen Tärkeä. Ikinä ennen ei kukaan ole parahtanut sydäntä särkevään itkuun, kun olen poistunut paikalta esim. vessaan. Minua kaivataan ja tarvitaan. Ja se nauru, kun tulen takaisin...Yhtä sydäntä särkevää, kun se pulppuaa suoraan jostain syvältä ja on niin aitoa. En luopuisi kummastakaan lapsestani ikinä, mistään hinnasta. Jos jokin niitä uhkaisi, tappelisin vastaan ihan loppuun asti. Rakastan niin, että pakahdun. Ja tämä huoli ei varmaan lopu koskaan. Vielä 7 kk niiden syntymästä, käyn vähän väliä tarkistamassa, kun ne nukkuvat, että ne varmasti hengittävät. Jos ne heräilevät öisin, tekisi mieli kirkua ja potkia seiniä, kun en saa ikinä nukkua..jos eivät, huolestun ja käyn tarkistamassa, että kaikki on ihan varmasti kunnossa. Teenköhän näin vielä silloinkin, kun pygmit ovat teinejä?

Jotkut vanhemmat mua kyllä suorastaan ällöttää. Ok, on ne idioottinarkkariäidit, joiden lapset huostaanotetaan ennen ensimmäistä ikävuottaan. Please, älkää lisääntykö, käyttäkää ehkäisyä. Tai miten ois sterilisaatio? Ja sitten on se toinen ääripää. Se, joka esittelee kullannuppunsa kuvia joka ikisessä mahdollisessa paikassa ja selittää vaan, että meidän paavoliisa sitä ja tätä sekä osaa tämän ja tuon, vaikka se on on vasta hyvänenaikasentään 1kk vanha. Ja tietenkään paavoliisaa ei voi esitellä tai siitä, anteeksi HÄNESTÄ, ei voi puhua tämän omalla nimellään, vaan joka kuvan alla lukee tyyliin "meidän pikku sokerinpala" tai "äipän ja iskän kullanmuru". Ja sama puhuessakin..:"Meidän hanibanipullamössöomenankotarakkaudenhedelmäyksplusyksonkolme
mekaikkiyhdessä osasi sanoa tänään daa. Eikös olekin hassua?" Voi vittu. Tekis mieli oksentaa.

Mua nyt vaan ottaa päästä.