Avohoitopotilas

Eilen pakkasin kaikki kamat ja lääkäri niitä katseli aikansa kierroksellaan ja tokaisi sitten, että "niin..nuo sun tavarat on näköjään kasassa..?", totesin vaan, että "joo-o, mä lähen nyt kotiin." Sovittiin sitten, että oon avohoitopotilas, eli käyn näyttäytymässä sairaalassa tietyin väliajoin, eli seuraavan kerran torstaina. Meni hermo vaan sairaalassa, kun tilanne ei muuttunu mihinkään, kolmen hengen huoneeseen, jossa manailin, tuli viiden päivän aikana 4 eri ihmistä, jotka vuorotellen lähtivät synnyttämään, nukuin vielä huonommin kuin kotona ja kun vihdoin sain unta, tuli joku ottamaan verikokeita seitsemältä aamulla. Epäinhimillistä herätä siihen, että joku on tökkimässä neulaa kyynertaipeeseen. Sitä paitsi mun hemoglobiini laski sairaalassa ollessa 114:sta 103:een ja muutenki meni kaikki vaan huonommaks. Nyt olen siis kotona ja semionnellinen. Tällä hetkellä ei mitään kiirettä synnyttämään, kun en todellakaan haluu sairaalaan ihan heti takaisin...

Ai niin, viikko sitten perjantaina olin Laineen Kasperin levyjulkkareissa Alppipuistossa. Siellä oli true räppi meno, kun suomalaisten ja maahanmuuttajien välille kehittyi kova tappelu. Mä sielä mahani kanssa kipitin sitten tappelua karkuun pitkin Alppipuistoa. Näköjään oli taas eilen ollut jotain tappelua sitten samaisessa paikassa, varmaan oli samat maahanmuuttajatki kyseessä...

Njoo, nyt meen nautiskelemaan viimeisistä hetkistä vapaalla ennen sitä poksahdusta, koska se nyt ikinä sitten tapahtuukaan...(viimeistään kaiketi 19 päivän päästä, iiks.)

Hospitality?

Plääh. Olen kättärillä taas. Rutiinilääkärintarkistuksen jälkeen keskiviikkona oli tohtori sitä mieltä, että mun pitää jäädä osastolle tarkkailtavaksi. Olin jo kovasti torstaina lähdössä kotiin ja samoin myös tänään, MUTTA sainpas kuulla joutuvani jäämään tänne jumittelemaan aina The Poksahdukseen asti, joka voi tapahtua joko tänään tai sitten 6.7. Voi perse, sanon minä. Kuolen tylsyyteen. Ihan varmasti kuolen.

Syitä tänne jäämiselle ovat: valkuaisainetta 0,9g pissassa, turvotusta, päänsärkyä ja näköhäiriöitä. Kaikki nää on oireita raskausmyrkytykselle. Lisäksi neiti alienilla on lapsivettä vähemmän kuin herra alienilla eikä neiti oikeen jaksa liikkukaan. Nyt mua sitten täällä vahditaan. Ottaisivat nyt sitten toukat ulos, mutta eih. Sitä ei kuulemma helposti kaksosraskauksissa tehdä, vaan odotellaan, että luonto hoitaa. Hmph. Ennen kuin luonto on hoitanut, mun vatsanahka on revenny ainaki kahteen kertaan ja selkä sanonut poks. Ei oo kuulkaas kevyttä hommaa kantaa eturepussa tyyppejä, joilla on jo painoo 2.8kg ja 3.1kg. Vatsa ja selkä parkani. Nooh, tällä menolla mulla sit onkin samanlaiset selkälihakset kuin bodarilla ja edessä roikkuukin sit ihastuttava nahkakasa.

Nii ett kivaa viikonloppua mulle vaan. Ja juhannusta. Yyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyh!!!!

Oh, Please Give Me The Salvation!

Maha on ja pysyy. Olo on ääääärettömän tukala. Mietin erinäisiä keinoja saada alienit ulos maailmaan. Pohdin jopa, että jos työntäisin sormet kurkkuun, tuliskohan ne ulos suun kautta? Luultavasti biologinen mahdottomuus. Tuskallistakin se saattaisi olla. Ehkäpä litra risiiniöljyä auttais? Hmmmmh. Viikkoja on nyt 35+1/40, laskettuun aikaan 34 päivää. Huomenna on lääkärikäynti taas. Kunpa se vapauttais mut.

Oon kyllä sangen inhottava ja itsekäs. Nillitän ja valitan päivät pitkät sekä haaveilen vauvavapaasta mahasta. En juurikaan ole ajatellut niitä, joilla lisääntyminen on tosi haasteellista ellei jopa mahdotonta. Tiedän, ansaitsisin jättiläisselkäsaunan, äärimmäisen tuskallisen synnytyksen ja koliikkilapset eikä sekään varmaan hyvittäis tätä valituksen määrää.

Olin mä viime maanantaina sairaalassa. Kello 17.00 alkoi mahdottomat vatsakivut. Yhdeksältä illalla päätin katsoa vielä Täydelliset Naiset ja sitten suunnistaa kättärille hakemaan jotain huumeita kipuun. Vatsakivut olivatkin Niitä Supistuksia, sanoi lääkäri. Sain toiseen pakaraan särkylääkepiikin, joka otti epäinhimillisen kipeetä, toiseen pakaraan annettiin kortisonipiikki kehittämään alienien keuhkoja. Yöksi mut otettiin kättärille. Ja vielä seuraavaksikin, kun noita kortisonipiikkejä piti ottaa 2 ja toinen annettiin 24h päästä, joka oli keskellä tiistai-keskiviikon välistä yötä. Keskiviikkona olin jo ihan valmis lähtemään kotiin, mutta lääkäri oli huolissaan mun munuaisten toiminnasta, jota siis ei juurikaan ollut. Lisää testejä ja seurantaa. Jos munuaiset olis ollu ihan paskana, olis synnytys käynnistetty. Ne kuitenkin toimi sittenkin ja pääsin torstaina kotiin.

Viikonloppu on ollut tilinpolttamisviikonloppu. Siihen on sisältänyt valtava määrä shoppailua ja on sitä tullut käytyä ulkona syömässäkin. Lauantaina olin kampaajallakin. Ei mitään hirvittävän radikaalia, vähän paskoja hiuksia latvoista otettiin pois ja sitten värjättiin hiukset yksivärisiksi. Tätä ennen mun päässä oli aika monta eri hiusväriä (juurikasvu, raidat ja plaa plaa), nyt mun hiukset on samanväriset kuin silloin, kun olin lapsi. Voisin käydä kampaajalla useamminkin pelkästään vaan Sen Hiustenpesun takia, taivaallista...Tällä hetkellä mun kampaajakäynnit silti jotenki aina rajoittuu yhteen kertaan vuodessa...

Eilen näin Leylaa, oltiin Elitessä syömässä. Ihan mukavaa. Tosin olen valtavan epäsosiaalinen. Mun puheenaiheet, kuten tästä blogistakin huomaa, pyörii mun valtavan navan ympärillä ja mun keskittymiskyky on Herra Terrierin kanssa samoilla viivoilla. Lisäks olen tavattoman ärtyisä, koska mua ei enää tää maha huvita yhtään ja melkein kaikki asiat on totaalisesti päin persettä ja kiukustun hetkessä. Mä pystyn hillitsemään itseni kyllä ihan hyvin ja kavereita on kyllä ihan piristävää nähdä, mutta sitten on ihmisiä, joiden puheluihin en kerta kaikkiaan suostu vastaamaan, koska pelkkä soittajan nimi puhelimen näytössä saa mut raivon valtaan ihan ilman syytä. Näitä ihmisiä ovat mm. kaukaiset sukulaiset ja työkaverit. Varsinkin jälkimmäinen ryhmä saa mut tuskastumaan nanosekunnissa. Pahoittelut, ei todellakaan mitään henkilökohtaista, mua vaan ei nyt jaksa kiinnostaa.

Tänään olin, vakaista suunnitelmista pysyä neljän seinän sisällä eristyksissä ja kiukuttelemassa itekseni huolimatta, Annen kanssa istuskelemassa tuossa kosken rannalla puistossa. Muuten oli mukavaa, mutta sinne sun tänne tolkuttomasti vailla järjen hiventä säntäilevä Herra Terrieri sai mut kiukkuseksi ja uhkasinkin jättää sen puistoon. Onneksi se tajus mennä kieriskelemään nautiskelevan näköisenä nurmikolle näyttäen samalla tavattoman hellyyttävältä ja kesäiseltä ja annoin anteeksi enkä hylännyt sitä. Sillä raukalla taitaa olla melkoisen tylsää ja energiaa pienen voimalan verran, kun musta ei oikeen oo sen lenkittäjäksi enää.