X /

Koko viikonloppuna ei ollu kurkku kipee, mutta heti, ku palasin töihin...eilen illalla ja yöllä olin ihan kuoleman kielissä, sattui niiin prkleesti kurkkuun. En saanu unta ollenkaan ja jos sainki, unet oli ihan outoja. Tuntui, ett koko kurkku muurautuu umpeen ja tukehdun. Tänään varasin ajan Diacorille, kun meni hermo. Päästäispä lääkäri mut kärsimyksistä ja kotiin nukkumaan, olen tavattoman väsynyt.

Oltiin eilen Tomaksen kanssa pelaa koripalloa, olipas kivaa, vaikkakin hieman ruosteista, kun ei hetkeen ole pelannut. Mutta tätä kuitenkin lisää ja pian, kunhan kurkkuni vain toimisi eikä estäisi hengittämistä.

Juhannus.

Tulipa tässä mieleen. Jos "sielä ulkona jossain" on ihmisiä, joille juhannus on suuri mysteeri eikä kiinnosta mennä tutun tutun mökille, jossa on vaan seurustelevii pariskuntii, jotka eka kuhertelee ja sit riitelee ja sit taas kuhertelee, niin emmekö kaikki vois mennä esim. Suokkiin ja pitää sielä jättiläispiknikkii etc. U all know the thrill? Anyone interested?

Rasitan Itseni Työssä Jota Siksi Teen?

Inhoan olla töissä, mutta jostain sitä pitää sitä rahaakin saada. Plääh. Oon ollu tässä kuukauden aikana kolmessa eri työpaikassa yhtä aikaa, mutta kun vuokra on sky-high, ei mulle käteen mitään ikinä jää. Kylläpä sitten on hyvin motivaatiota olla töissä, kun kaikki rahat menee vaan vieraisiin taskuihin. Nooh, kohta oon heinäkuun lomalla/työtön. Sit ei ainakaa oo rahaa tehä mitään, muttei tarvi kyllä töissäkään kököttää.

Perjantaina Samuli, veljeni Leijonamieli, tuli laivalta mun luo viikonlopuksi. Mentiin katsomaan kauppatoria. Tarkoitus oli kai nähdä Lordi ja Se Fiilis ja oltiinkin paikalla hyvissä ajoin. Meilloli ihan hyvä paikkakin, tarpeeksi kaukana, hyvin ilmaa ympärille ja ihan hyvä näkyvyyskin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Yhdeksän tienoilla koko se meidän "hyvä paikka" oli ihan tukossa, keski-ikäiset mammat punaviinihumalassa töni ja rynni lavan eteen ja teinit nillitti, ku niitä ei väistäny. Sit ku Lordi alotti, lähettii vetää, oli se vaan liikaa. Mut tulipa käytyä, ei tarvinnu kotona huokailla, ett voi kun noilla on tuola niin hauskaa...

Lauantaina oltiin kattoos Kaisaniemessä Maailmaa Kylässä. Näin Palefacen ja Galaxyn ja sit näin DJBB:ltä muutaman biisin. Olisin ehkä halunnut nähdä enemmän, mutta nurmikko ja alkoholi kutsui. Illalla oltiin Gloriassa kattoos Petosta, jostain syystä en syty "Vitun Huora" tyylisistä sanoituksista...ehkä se "vitun huora" tarkotti jotain muuta kuin miltä se kuullosti, mutta koska äänentoisto ei ollu laadukkaimmasta päästä, noi kaks sanaa oli ainoot, jotka mä sieltä seasta erotin. Notkee Rotta oli taas hyvä, se vaan on niin energinen, ett se saa mut mukaansa. Gloriassa oli tosi vähän ihmisiä ja mulla/meillä oli sit enemmän lääniä riehuaki.

Sunnuntaina vaan mooattiin, katoin aikasen monta jaksoa Lostin tokasta tuotantokaudesta. Ja tässä muutama päivä takaperin aloin vihdoin lukee Da Vinci Koodia, ett sais tietää, mistä ne kaikki puhuu. Onhan se ollu ihan ok, muttei niin henkeäsalpaavan kiinnostava kuin mitä luulin. Mutta ehkä odotin paljon enemmän kaiken hehkutuksen jälkeen.

Tänään mun olis kai pitäny mennä purjehtii, muttei ne oo ilmottanu, ett pitääkö, niin ilmotin sitten, ett en kyllä enää tuu, jos mun vieläki pitää olla valmiustilassa. Meen mielummin sit Tomaksen kanssa pelaa esim. korista.

Awwwwww, Take Me?

Non turbare circulos meos

Vietin eilen sairaslomapäivän ja olin kotona. Tosin olin niin vihainen kaikkeen, että vedin päivähumalan. Olenkohan jo alkoholisti?

Ärsyttävä yskä, herään siihen yöllä ja meinaan kuolla, vähintään. Kurkkukin on vieläkin ihan tyhmä. Eilen piti sitä käydä näyttääs lääkärille, mutten mä jaksanu.

Työmotivaatio taas niin nollissa, niin nollissa. Onneksi huomenna on vapaapäivä.

Kaikki ärsyttää. Olen väsynyt.

Niin.

"Anna mulle ne vastaukset
sä tiedät että mä tarviin ne
Kun on niin helvetin vaikee luottaa
pelkkiin totuuden rippeisiin

Anna mulle ne vastaukset
en vaadi mut helpottaishan se
Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista
kuin epätietoisuus"

Lomaaaaaaa(please).

Sitkutin torstain pitkän päivän töissä, perjantaina olin niiiiiin poikki, jäin ihan suosiolla kotiin ja passasin virkityspäivät. Olen sangen tyytyväinen päätökseen. Tosin olin sitten töissä perjantain ruotsinkielisten ala-asteiden urheilutapahtumassa olympiastadionilla 14.-21.00 ja lauantaina samaisessa tapahtumassa 07.00-18.00. Piti mun mennä vielä purjehtimaankin, mutta en kyllä jaksanut enää, vaan ilmoitin olevani kurkusta kipeä (niinkuin olinkin).

Sunnuntaina hain vihdoin ja viimein sohvan. Se haisee kissanpissalle, mutta aion pestä sen tänään...MULLA ON VIHDOIN OMA SOHVA!

Haluan lomalle aurinkoon, uima-altaalle siemailemaan drinkkejä ja olemaan laiska.

Ei mulla mitään asiaa ole.

It Hurts So Bad

Kurkku on vieläkin kipeä, yöllä en oikein saanut untakaan, kun sattui. Mietin aamulla miljoonia kertoja, jos jäisin vain kotiin nukkumaan, mutta töissäpä nyt sitten olen. On niin hölmöö, kun ei muuten ole vaivoja, siis nuhaa tai kuumetta, vain kurkku tuntuu siltä kuin olisin syönyt kaktuksen. Illalla meen taas purjehtimaan, ja koska tarvin rahaa enkä saa sairaslomakorvausta vielä, mun on vaan pakko sitkutella ja mennä töihin. Tosin mun ääni on tosi hiljainen, kun jopa puhuminen ottaa kipeetä. Eilen kipu kyllä sitten päivänmittaan lähti pois, ehkäpä tänään ois sama juttu?

Eilen Tomas oli dokaamassa, mä istuin kotona ja katsoin Lostia ja voivottelin itekseni. Olen kovasti huolissani siitä Lostin koirasta. Eläimet on aina mun heikko kohta joka paikassa ja vaikka nytkin on kyse vain tvsarjasta, oon silti ihan huonona ja huolissani.

Kunpa voittaisin lotossa.

My Cucumber Is Sick.

Nyt mulla on kurkussa pieniä valkoisia näppyjäki. Angiina? Tosin aamulla kurkku oli kipeempi kuin nyt. Ihmeparantuminen? Tänään en aio olla kipeä, perjantain varaan koko päivän sairastamiselle, lauantaiksi aion taas parantua. Uudestaan voin sairastua maanantaina ja olla sitten kipeä vaikka perjantaihin asti, jos siltä tuntuu.

Perjantaina meillä on virkistymispäivä töistä. Virkistymispäivä my ass. Ensin lähetään kello 7.30 dösällä. Firman keski-iän ylittäneet miehet suunnittelevat aloittavansa hillittömän dokaamisen jo silloin. Perillä meillä on joku ihmisirääkkäyskuntotesti, jossa pitää polkee pirun nopeeta kuntopyörällä ja punnertaa ja tehä vatsalihaksia ja sit siinon joku valmentaja, joka sanoo, ett helvetti oot paskassa kunnossa. Tämän jälkeen on issikkavaellusta, joka saattaisi olla kivaa, ellei hepat olis jo tosi väsyneitä ja vanhoja ja muut vaelluksen osallistujat ihan noviiseja alalla(itse olen ratsastanut 15vuotta enemmän tai vähemmän, joten mikään pieni köpöttely ei välttämättä tule kysymykseen). Ja eihän hauskuus tähän tietenkään lopu. Ratsastuksen jälkeen meillä on vesijuoksua. Aivan kuin mut sais keikistelemään mistään maailman hinnasta juopuneiden keski-ikästen miesten edessä. Muutenkin jo selvinpäin osa ko. miehistä kutsuu mua töissä söpöliiniksi ja yrittää kosketella mun hiuksia ja hieroa mun hartioita aina, kun en ole valppaana, ISO IUH.

Urheilun jälkeen vietetään yhteistä aikaa säästä riippuen joko nuotion äärellä tai pienessä mökissä konjakkia juoden. Edelleenkään en koe minkään asteen hengenheimolaisuutta firman muiden työntekijöiden kanssa, joten luultavasti istun erillään muista, syön makkaraa, juon vettä ja soitan vuorotellen kaikille tutuille, joilla on auto, ett tulkaa nyt helvetti hakee mut pois täältä samalla hätistellen makkaratikulla kaikkia noita keski-iän ylittäneitä juopuneita miehiä kauemmaksi. Kuljetus virkistymispäiviltä kun lähtee vasta kello 23.00. Kaikista todennäköisimmin kuitenkin ilmoitan olevani kipeä ja jääväni kotiin ja olevani hirvittävän pettynyt, kun en pääse osallistumaan tähän yhteiseen hauskanpitoon ja tästä pettyneetä ja masentuneena yritänkin viiltää paperiviilloilla ranteita auki koko perjantai-päivän.

Olen Eliittiä.

Sain eilen syömässä käydessäni Mikolta Burberry-kuosisen sateenvarjon(jäänyt joltain asiakkaalta). Olen aina halveksinut Burberryä, mutta en kyllä voinut vastustaa kiusausta, kun sitä ruutukuvioiutua varjoa heiluteltiin mun silmien alla. Sitä paitsi mulla ei ees ikinä oo ollu ikiomaa sateenvarjoa. Tosin en ensiksi saanut sitä varjoa auki, joten jouduin kävelemään kotiin varjo suljettuna kädessä, vaikka taivaalta mua pommitettiin rakeilla. Mutta sitten, kun keksin, kuinka varjo toimii...Voi, kuinka elitistinen olo mulle tuli huolimatta pari numeroa liian isoista, roikkuvista farkuista ja hupparista. Sateen ääni on kivaa. Olisin voinut seistä vaikka kuinka kauan uuden varjoni alla ja kuunnella, kun pisarat iskeytyivät sen beigeen pintaan. Herra Terrieri ei mun uudesta omaisuudesta innostunut, vaan pomppasi metrin kauemmaksi musta ja mun varjosta. Eipä se muutenkaan sateesta perusta, olosuhteiden pakosta raahasin sen väkisin porttikongiin pissalle naapureiden iloksi, sen jälkeen se vikisi ja vinkui ja halusi takasin sisälle. Kehtasi vielä mulkoilla mua kulmien alta tyyliin "hiton akka". Hemmoteltu lapseni.

Eilinen ilta oli täydellinen sisällä köhnöttämiseen, toivomuksena oli, että olisin katsonut Terrieri kainalossa Lostia, syönyt Polly-karkkeja ja välillä kuunnellut sateenropinaa. Mutta eipä mulla oo nyt varaa mitään karkkeja ostella, tyydyin ruisleipään. Ja sadekin loppui, piti laittaa ikkunaverhot kii, ettei tule huono omatunto siitä, että tuijotan hienolla ilmalla sisällä tvtä.

Illalla tai alkuyöstä mentiin Terrierin kanssa hakemaan Tomasta junalta. Menomatkasta Terrieri käyttäytyi kuin suloinen koiranpentu, se vaan istui rauhassa sylissä ja katseli ihmisiä. Mutta sitten, kun nähtiin Tomas, se (siis Terrieri, ei Tomas) unohti kaikki käytöstavat, haukkui asemalla raivokkaasti, vinkui hillittömästi koko metromatkan, pomppi penkiltä lattialle ja taas penkille ja oli muutenkin kertakaikkiaan raivostuttava.

Yöllä kieriskelin sängyssä ja heräsin siihen, että tömähdin lattialle. Istuskelin siin lattialla sitten hetken ja repeilin itekseni. Nyt on selkä kipee. Ja kurkku. Tosin kurkku tuskin on kipee sen tippumisen takia, vaan muuten vaan. Ehkä se on ohimenevää, eiköhän se ole.

Tuntuu tylsältä olla töissä, kun Tomas on samassa kaupungissa, haluisin hengailla sen kaa ja käydä paikoissa. Mutta eipä sekään nyt kerkee mitään tehdä, kun on pääsykokeissa, jotka varmaan kestää kauemmin kuin mun työpäivä. Niin ett se siitä.

Sairaan Kaunis Maailma.

Onneksi en perunu perjantain purjehdusta, kun oli niin kivaa. Ihmiset oli iloisia ja juotin niitä humalaan. Keikkakaan ei ollu mikään tuntikausia kestävä, niin pääsi aikaisin kotiin. Tai olis päässy, mutta jäin "siemailemaan" poikien kanssa vielä viiniä. Tosi mukavaa, kun voi olla töissä oma itsensä ja puhua paskaa, minkä kerkeää. Toisin kuin täällä päivätyössä, jossa siis olen hitusen ulkopuolinen. Olen kylläkin vähän hämmentynyt, kun yksi iltatyöni tiimiläisistä pyys mua leffaan. Ilmeisesti olen taas vahingossa flirttaillu ihan huomaamattani (teen sitä usein, tai niin olen kuullut, eli flirttailen muka muiden mielestä, vaikken itse sitä tiedäkään). En kyllä tunne mitään Sellaisia fiboja ko. henkilöä kohtaan ja nyt onkin pikkaisen tukala olo. Henkilö on kyllä kiva, ei siinä mitään, mutta en mä vaan halua. Onneksi mullon aika monta vuoroa perjantaista lähtien toisella laivalla, ehkä ihastus sitten kuolee kasaan ennen kuin ehtii alkaakaan, kun ei nähdä.

Sain töistä 2 pulloa viiniä ja taas tosi paljon kaikkea ruokaa. Unohdin vaan ottaa mitää astioita mukaan, mihin sitä ruokaa olis laittanu, niin en sitten voinu viedä kotiin juuri mitään.

Lauantaina olin Olympiastadionilla töissä 10-20.00, kun sielä oli joku puolimaraton. Paljon hikisiä ihmisiä ja miehiä kireissä trikoissa, yök. Töiden jälkeen lähettiin Pasificoon, kun se meni remonttiin ja sielä oli kuoppabileet. Oli huippukiva ilta huippukivassa seurassa. Mulla oikeesti oli hillittömän hauskaa. Mentiin vielä käymään Basessa ja sitten sieltä Rosegardeniin. En oo ikinä pitäny jälkimmäisestä, mun mielestä sielä on niin ahdistavan matalaa, mutta nyt mulla oli sieläkin tosi hauskaa.

Eilen oli vähän olotiloja, aina kun nousi sängystä, alkoi pahoinvointi ja päänsärky, mutten kyllä oksentanut. Illalla oli jo paljon parempi olo ja katoin sellaisia jaksoja Lostista, joita en oo ehtiny näkee. Yöllä ei ollu liskoilla bileitä, outoa ja mukavaa. Tosin Herra Terrierillä tais olla, kun heräsin siihen, kun se ulvoi unissaan. Hellyyttävää ja huvittavaa. Otin sen kainaloon nukkumaan, niin se sitten rauhoittui. Aamulla, kun herätyskello soi, se vaan jotain urisi ja jatkoi nukkumista. On se vaan niin ihana!

Ai niin, Tomas tulee tänään.

Voih.

Mulla on huono olo, vatsa kipee, ei pysty syömään mitään. Aamulla vaan venailin, ett oksennan, mutten oksentanu. Nyt kärvistelen töissä ja meen vielä illalla purjehtimaan. Mietin koko ajan, ett pitääks mun soittaa, etten pääse. Mut se olis niin tyhmää, ku on eka kunnon vuoro. Mut sekin olis tyhmää, jos oksennan sielä. Kai mä ajattelen itseni terveeks...

He Loves Me, He Loves Me Not.

Olen vaiheilija. Harkitsen asioita niin monelta puolelta niin kauan. Harkitsen asioita niin, että menen pyörryksiin. Teen näin siksi, etten haluaisi enää tehdä vääriä päätöksiä, joita olen tehnyt 28 vuoden aikana jo niin perkeleesti. Ennen olin impulsiivinen, yhtäkkiä vain päätin tehdä asioita, mutta niin monet nopeat päätökset johtivat huonoihin tuloksiin. Olen aina oppinut asiat kantapään kautta, vanhemmiten yritän tehdä asioita niin, että ne ovat oikein ja päättyvät hyvin, eivätkä satuta ketään. Miettiminen kyllä kannattaa, mutta asiassa on vain se ongelma, että kun rupean harkitsemaan, en pääse mihinkään lopputulokseen ja jään lopun elämää keskustelemaan juupas-eipäs-tyyliin itseni kanssa ja koko tilaisuus tehdä jotain on mennyt jo aikoja sitten ohi. Ja tämä ainainen harkitseminen, sepä se vasta loukkaakin ihmisiä. Mutta niin tekee nopeatkin päätökset, jos ne ovatkin vääriä. Katsokaa nyt, vaiheilen tämänkin asian kanssa, vaiheilen siitä, onko vaiheilu oikein vai väärin. Onko mua mahdottomampaa olemassakaan?

Kello 08.00 tehdyt päätökset eivät merkitse enää mitään kello 09.00. Tunnin, jopa viiden minuutin sisällä ehdin keksiä asioista niin paljon huonoja puolia, että peräännyn alkuperäisestä päätöksestäni, koska olen vakuuttunut, että siitä seuraa jotain ikävää tai että vanha tapa toimia oli sittenkin parempi. Vaiheilen.

Koko viikon saatan haluta baariin. Sitten, hetkeä ennen kuin pitäisi mennä, ei mua enää huvitakaan ja liian usein jäänkin kotiin, vaikka puolituntia aikaisemmin olenkin sanonut jotain aivan muuta. Vaiheilen.

Olen sata kertaa päättänyt vaihtaa puhelinliittymää, yhtä monta kertaa olen jättänyt vaihtamatta. Nykyinen liittymäni ei toimi, puhelut eikä tekstiviestit eivät tule perillä, vaan ensimmäiset menevät vastaajaan, vaikka puhelin on päällä ja jälkimmäiset jäävät vain leijumaan johonkin. Kaiken lisäksi liittymääni ei ole enää edes olemassa, olen vain vanha, uskollinen asiakas, joka on jäänyt koukkuun paskaan liittymään, joka lupailee etuja, joita ei tule. Vaiheilen.

Haen innostuneena uuteen työpaikkaan, ja jos saan sen, en olekaan onnellinen, vaan keksin syitä, miksi uusi työ ei olisikaan niin hyvä kuin olen ajatellut. Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen tuskailen, kun huomenna pitää taaas mennä sinne, koska tämä ja tämä asia oli muka niin pielessä. Vaiheilen.

Haluan oikein kovasti lähteä ulkomaille töihin.Yöllä saatan miettiä pitkään kaikkia kivoja asioita ja uusia kokemuksia, mitä kuukaudet ulkomailla toisivatkaan. Matkailualalla edistää luultavasti kovasti se, että on käynyt eri maissa, matkustanut. Aamulla olen jo päättänyt olla lähtemättä. Syistä, jotka ovat melkoisen naurettavia. Vaiheilen.

Ihmissuhteet. Niissä mä vasta vaiheilenkin. Roikun kynsin ja hampain kiinni entisessä, vaikka itse ensin olen päättänyt niin, että nykyisestä tulee entinen. Vähän väliä päätän, että nyt se on loppu, tämä roikkuminen. Että tästä lähtien en enää odottele, elättele toivoa siitä, että suhde vielä joskus tulisikin toimimaan. Mutta sitten taas tapahtuu jotain ja päätänkin jäädä linjoille pörräilemään, hylätä kaiken muun ja vain odotella. Vaiheilen.

En uskalla aloittaa mitään uutta, tutustua kehenkään toiseen, antaa kenellekään mahdollisuutta, kun vain odotan jotain parempaa, vaikka se saattaakin olla ihan siinä, silmien edessä. Vaiheilen.

Mikko on oikeassa ja se on väärässä. Vaiheilen ehkä eniten siksi, että pelkään niitä vääriä valintoja. En halua ottaa minkäänlaisia riskejä mistään asiasta, ettei vaan käy huonosti. Samalla olen niin kovin itsekäs, kaikista eniten varjelen itseäni kaikilta huonoilta jutuilta. Toisaalta taas pelkään totuuden kertomalla satuttavani toisia ihmisiä niin kovasti, että mielummin sanon ein tai joon sijasta en tiedä, varsinkin, jos oikeasti en tiedä koko totuutta. Olen raukkis.

En kuitenkaan missään tapauksessa ole skitsofreeninen, enkä terapian tarpeessa, vaikka "hullut" sitä eivät tuskin itse myöntäisikään. Ajattelen vain asioita liikaa ja olen epävarma itsestäni, asioiden seurauksista ja siitä, mitä muut ajattelevat musta. En myöskään ole ikinä puukottanut ketään selkään, kusettanut kympillä ja käyttänyt tarkoituksella hyväksi. Ihan oikeasti olen aina ollut vähän ylpeä pyytämään keltään apua, mutta jos joku sitä ihan itse tarjoaa, otan sen vastaan. Tosin yleensä ihmiset ei ihan kauheen usein apua tarjoa, en edes mä. Ja sitten jos joku tarjoaakin sitä ihan ylenpalttisesti, menen hämmennyksiin, ahdistunkin ihan pikkasen ja sit totunkin, että jos puhun tämän ja tuon kanssa, ne osaa/haluaa/voi auttaa. Usein kuitenkin vain valitan asioista, mutten mä odota, että joka kerta, kun valitan, jonkun toisen pitäisi tehdä sille jotain. Odotan vaan, että saan valittaa jollekin, ettei yksinkään tarvitse jupista.

Tästä lähtien, jos ajattelen tekeväni jotain, mietin vain hetken ja sitten teen sen. Tästä lähtien yritän olla satuttamatta ketään tarkoituksella. Tosin aina kun ei toimikaan niin, kuin toinen haluaisi, tulee tahtomattaan loukanneeksi sitä toista. Sitä en voi estää. Jos johonkin pitää mietiskelyn jälkeenkin vastata "en tiedä", tästä lähtien se on sitten ei, vältän epätietoisuudessa olemista. Jos lupaan jotain, teen sen. Olen kiltimpi ihmisille, myös niille, joista en pidä niin paljon, mutta jotka ansaitsevat sen. Yritän olla paikalla silloin, kun mua tarvitaan. Järjestän kivoja yllätyksiä kaikille läheisille. Yritän olla ennakkoluulottamampi ja positiivisempi. En aio enää hermostua pienistä asioista, enkä etsiä koko ajan jotakin vikaa kaikista ja kaikesta. Ei musta täydellistä tule, ei tekemälläkään, mutta yritän silti olla vähän parempi kuin nyt, vähemmän itseeni keskittynyt,

JaGdÖr...

Eilen. Pääsin töistä, juoksin kovaa vauhtia kotiin Sepen kaa lenkille. Juoksin kovaa vauhtia sporapysäkille. Ehdin just ja just ajoissa. Työkaverit oli tosi mukavia, tosin yksi vanhempi homomies oli vähän pelottava, aika tarkka. Työpäiväkin oli ihan mukava, tarjoilin viiniä purjeveneen kannella, puhuin Viivi Avellanille (sarkastinen jee), aurinko paistoi, rusketuin ja kuntoilin. Sain tosi hyvää palautetta jälkeenpäin, pullon punaviiniä, hillittömät kasat hyvää ruokaa(lohta, broileria, fetapiirakoita, salaattia, suklaakakkua...) kotiin ja t-paidan. Kotona olin vasta puoli kaksi yöllä, tosi pitkä päivä, varsinkin, kun työvuoro oli harjoitteluvuoro ja siis palkaton.

Toisen kerroksen ärsyttävä poika piti kotonaan jatkot, heräsin puol viisi siihen, että Himiä luukutetaan. Ja sitä todella luukutettiin, kun ite kuitenkin asun 3 kerrosta ylempänä ja kuulin kaiken liiankin selvästi. Jatkot oli vielä käynnissä, kun lähin töihin puoli kahdeksaks. Univajetta siis on, silmät ihan ristissä ja eilisen pitkä ja hektinen päivä tuntuu jaloissa jomottavana kipuna, joka ei lähde pois edes sirdaludilla. Nilkkakin on taas ihanan turvoksissa ja kipee.

Illalla pitäisi pestä pyykkiä, kunpa jaksaisikin. Voisin vain mennä loikoilemaan aurinkotuolille ja nukahtaa siihen. Tosin ainakin aamulla oli pikkasen tuulista ja viileää, tämän hetken tilanteesta en osaa sanoa, kun olen haukotellut täällä sisällä vaan.

Hyvät ystäväni. Pidän teistä kovasti. (Tuli vain sellainen olo, että tämä pitää kertoa.)

Tök Tök.

Huoooooh, kuinka tylsää mulla onkaan töissä. Voisin taas mennä vaan kotiin. Sitä paitsi, meen illalla siihen uuteen työpaikkaan tekemään typerän, palkattoman harjoitusvuoron. Voisin siis hyvin nyt lähtee kotiin pitämään Terrierille seuraa ja lenkittää sitä. Mutta ei. Istun vaan täällä enkä tee mitään älykästä ja Terrieri raukka joutuu olee liian kauan yksin kotona. Ellen sitten pysty livahtamaan hieman aikaisemmin täältä pois. Jos mulla olis polkupyörä, niin ei olis mitään ongelmaa, ehtisin hyvin polkasta käyttää koissun ulkona ja sit siitä töihin. Mutta eipä ole polkupyörää ei, niin olen joukkoliikenteen armoilla. Eikä joukkoliikenne nyt mee mitenkään jouhevasti sinne, minne mun pitää päästä. Plääh.

Mun on pakollista hoitaa tänään tai viimeistään huomenna yks asia pois jaloista. Ei huvita. Huvittais vaan unohtaa koko juttu, olla miettimättä sitä ollenkaan. Mutta kun se asia ei suostu häipymään, ellei sitä sitten laita häipymään suorittamalla tiettyjä toimenpiteitä. Argh.

Heikotusta.

Viikonloppu tuntui melkein kesälomalta, aivan kuin se olis ollu paljon pidempi. Perjantaina oltiin Lintsin kallioilla juomassa siideriä ja tuijottamassa Makasiinia liekeissä. Sen jälkeen Liberteen kuuntelemaan huonoa rokkia. Uusittu Liberte oli kivan näköinen. Libertestä vielä Chilliin syömään

Lauantaina olin Tuhkimo. Siivosin kodin lattiasta kattoon, pesin lattiat ja listat ja ovenpielet ja kaiken. Urakan jälkeen menin Marin ja Helin kanssa Alppipuistoon pikniköitymään. Oli äärettömän mukavaa. Lämmintä. Kesäistä. Puistosta vielä baareihin. Tapahtui pieni humala...

Sunnuntaina olin Even ja sen kavereiden kanssa Kaivopuistossa. Pelattiin giniä. Ihan mukavaa, mutta oli niin heikko olo, etten millään jaksanut jauhaa asioista kivi viiden tuntemattoman ihmisen kanssa. Sitä paitsi sielloli Eve+Even uusi mies, Even kaveri ja sen mies, noiden neljän joku miespuolinen kaveri ja sitten minä. Oli vähän vaivautunu olo, kun ne parit lääpiskeli, ite katselin vaan aurinkoa ja lokkeja ja mietin sopivaa hetkeä lähteä kotiin. Kaivopuistosta ne halus käydä syömässä, mulla oli ruokahalu vähän hukassa ja olin jo innoissani lähössä kotiin mooaamaan, mut Eve sai mut houkuteltua mukaan. Jeps, join vettä ja katselin seiniä. Sunnuntain kohokohta oli, kun mut vietiin kotiin avobemarilla. Kyllä oli niin juppi olo että! Ihan uusi kokemus mulle, sangen mukavaa.

Viime yönä en saanut unta, en pienintäkään. Pyörin ja hyörin tuskastuneena koko yön. Nukahdin joskus viiden maissa, ja aamulla olin ihan pöppöinen. Pyörytti ihan törkeesti, istuin vaan sängyllä ja maailma vilisi ja pyöri. Kauheeta. Mietin koko aamun, että soitan töihin, etten pysty tulemaan, kun heikotus ei vaan menny ohi. Mutta ajattelin, ett se on vaan kolmen päivän putken tulosta, enkä sen takia viittiny sit jäädä kotiinkaan. Nyt mä täällä sitten olen, mutta päässä pyörii niin, etten oikein uskalla liikkua hirveesti. Odotan vaan, että kello olis jo neljä ja voisin lähteä pökertymään kotiin. Kello, ikävä kyllä, on vasta puoli ykstoista. Huoooh.

Day After Yesterday.

Olinpas eilen terdellä Marin ja Helin kanssa. Taisin tulla humalaan jo nuuhkaistuani ensimmäistä siideriä. Kotiin kuitenkin jo kymmeneltä, ettei tänään olis niin tukalaa. Jos olisin ollut teini, olisin kuvitellut olevani niin humalassa, että olisin varmaan hoiperrellut pitkin katua. Onneksi en ollut.

Sain hikan ihan kotiovella ja se oli sangen ärsyttävää. Varsinkin kun nikottelin rappukäytävässä ja herätin varmaan koko talon. Sit menin koiruuden kanssa pihalle, pihalla oli alakerran mummo oman koiransa kanssa. Jouduin skarppaantumaan, sainkin kun sainkin hikan pois ja pääkin selvisi pikkasen, kun juttelin niitä näitä. Koiruudet oli vapaina (!) meidän pihalla ja leikki keskenään. Alakerran koiralla oli joku huvittava nimi, tai siis sellainen ihmisen nimi, tyyliin Leena. "Leena" on jo 7-vuotias, mutta sen omistaja kaavaili vähän sille pentuja ja katseli Sepeä arvioivasti.

Kotona kävin vielä suihkussa, sheivasin sääret ja söin kaurapuuroa. Pointti tässä yksityiskohtien kertomisessa oli, että suoritin tämän kaiken pikkuisen humalassa ja se oli mun mielestä aika reipasta.

Ihan pikkiriikkisen aamulla heikotti, muttei onneks ihan sietämättömästi. Nyt yhdeltätoista olo on jo ihan inhimillinen. Odottelen tässä, että pääsisin kotiin, työnteko ei innosta. Onneksi on hiljaisempi päivä kuin luulinkaan.

Ja kivaa! Ulkona on lämmintä niin.

Ja hitto. Yritän laittaa kappaleiden väliin rivivälin, ettei kaikki olis yhtä pötköö, mut tää typerä blogger poistaa julkaisemisvaiheessa välit. Miksi? Vastasin äsken muuten puhelimeen, että "työpaikan nimi piste com". Great. Päätin pitää tunnin ruokapaussin, että aivoni havahtuisivat.

Huomiota Huomiota Hoo!

Viekää mut terassille, ulkoilemaan ja piknikille. ASAP. Please?Anyone?

Terdelle!

Eilen vihdoinkin avasin terde-kauteni, kun tapasin Jaakkoa. Jaakko oli just tullu Leviltä, sitä oli kiva nähdä. Tosin terdellä oli aika kylmä, kun aurinko ei oikein jaksanut paistaa. Loppupäivän olin suhteellisen jäässä, kun terdellä oli pakko istua ilman takkia, koska oli muka kesä.

Jaakon jälkeen menin uimaan pitkästä aikaa. Se oli vähän nihkeetä, kun nilkkaan sattui joka potkaisu. Mutta ihan kivaa oli. Olin Mäkelänrinteellä Urheilutalon sijasta, se oli kyllä paljon parempi paikka, siis se Mäkelänrinne. Ainoo, ett se on muka niin kaukana, ettei sinne oikein jaksais lähtee. Superurheilija minä. Sitten vielä Kotipizzaan hakemaan Kotzonea, olen sangen ihastunut feta-kotzoneen, otan siihen vielä lisäksi kanaa, nam. Enpäs mä sitten tästä mihinkään laihdukaan, kun pidän niin hyvästä ja epäterveellisestä ruuasta, huooh. Mistäköhän mä saisin itselleni selkärankaa tarpeeksi, että laihtuisin kaksi-neljä kiloa? Niin pienenpieni määrä eikä sit kuitenkaan saa niitä pois. Mullon aina niin suuria suunnitelmia, mutta en mä sit saa toteutettua niitä. Lenkillekään en vielä uskalla mennä, kun meni toi nilkka. Käveleminen taas ei tunnu niin laihduttavalta, mähän kävelen muutenkin niin paljon, eikä se missään näy. Ärh, onpas sitten kiva kaivautua rannalla syvälle hiekkaan ja juosta äkkiä uimaan, ettei kukaan ehdi huomata, kuinka pullee mä oon. Huoooooh.

Tänään tai tässä joku päivä pitäis taas jaksaa siivota, pitäis siivota oikein kunnolla; pestä ikkunat, lattiat, tampata matto ja laadilaadilaa. Ehkä jaksaisin tänään suorittaa noista osan, ehkä.

Dear Diary

Takaisin taas. Perjantainen automatka meni hyvin, mun ei tarvinnutkaan ajaa. Tosin mua ihan pikkasen pelotti, kun kuskini Johan ajoi niin kovin lujaa, vaikka oli jo pilkkoisen pimeää. Lauantaina olin grillailemassa äidin ja isän luona. Aurinko paistoi ja oli hyvin leppoisaa. Illalla menin Hannelen luokse, sielloli tyttömiehitys. Juteltiin jutuista. Sieltä Superstereoon, jossa tuhlasin rahaa ihan prkeleesti. Näin kivoja ihmisiä, lähdin pois ennen pilkkua.

Sunnuntaina taas äidin ja isän luona syömässä ja paistattelemassa päivää. Illalla aikainen tipahdus, vaikka nukuinkin koko päivän.

Maanantaina vapputorille, sain sydänilmapallon (olen niin onnellinen) ja kävin Tomaksen kanssa vappulounaalla. Iltajunalla kotiin, perillä joskus ennen kahtatoista. Yllättäen juna oli myöhässä Seinäjoella 20 minuuttia. Metsästin Seinäjoella juotavaa, ärrällä en voinu mennä, kun Terrieri oli mukana. Onneksi löysin automaatin, joka toimi puhelimen avulla. Muuten olisin kuivunut. Jättiläispäänsärky ja kylmyys junassa, olin varma, että nyt saan Tomaksen flunssan, mutta olotila meni ohi, kun pääsin kotiin peiton alle.

Takana muutama tunti unta, naapuri rupee fiilistelee taas kerran Kaija Koota volat kaakossa. Ihastuttavaa. Saa nähdä, kuinka monta päivää sen vappu kestää, odotan jännityksellä. Nyt, olosuhteista huolimatta, olen pirteä, iloinen ja onnellinen. Ainakin hetken verran.