He Loves Me, He Loves Me Not.

Olen vaiheilija. Harkitsen asioita niin monelta puolelta niin kauan. Harkitsen asioita niin, että menen pyörryksiin. Teen näin siksi, etten haluaisi enää tehdä vääriä päätöksiä, joita olen tehnyt 28 vuoden aikana jo niin perkeleesti. Ennen olin impulsiivinen, yhtäkkiä vain päätin tehdä asioita, mutta niin monet nopeat päätökset johtivat huonoihin tuloksiin. Olen aina oppinut asiat kantapään kautta, vanhemmiten yritän tehdä asioita niin, että ne ovat oikein ja päättyvät hyvin, eivätkä satuta ketään. Miettiminen kyllä kannattaa, mutta asiassa on vain se ongelma, että kun rupean harkitsemaan, en pääse mihinkään lopputulokseen ja jään lopun elämää keskustelemaan juupas-eipäs-tyyliin itseni kanssa ja koko tilaisuus tehdä jotain on mennyt jo aikoja sitten ohi. Ja tämä ainainen harkitseminen, sepä se vasta loukkaakin ihmisiä. Mutta niin tekee nopeatkin päätökset, jos ne ovatkin vääriä. Katsokaa nyt, vaiheilen tämänkin asian kanssa, vaiheilen siitä, onko vaiheilu oikein vai väärin. Onko mua mahdottomampaa olemassakaan?

Kello 08.00 tehdyt päätökset eivät merkitse enää mitään kello 09.00. Tunnin, jopa viiden minuutin sisällä ehdin keksiä asioista niin paljon huonoja puolia, että peräännyn alkuperäisestä päätöksestäni, koska olen vakuuttunut, että siitä seuraa jotain ikävää tai että vanha tapa toimia oli sittenkin parempi. Vaiheilen.

Koko viikon saatan haluta baariin. Sitten, hetkeä ennen kuin pitäisi mennä, ei mua enää huvitakaan ja liian usein jäänkin kotiin, vaikka puolituntia aikaisemmin olenkin sanonut jotain aivan muuta. Vaiheilen.

Olen sata kertaa päättänyt vaihtaa puhelinliittymää, yhtä monta kertaa olen jättänyt vaihtamatta. Nykyinen liittymäni ei toimi, puhelut eikä tekstiviestit eivät tule perillä, vaan ensimmäiset menevät vastaajaan, vaikka puhelin on päällä ja jälkimmäiset jäävät vain leijumaan johonkin. Kaiken lisäksi liittymääni ei ole enää edes olemassa, olen vain vanha, uskollinen asiakas, joka on jäänyt koukkuun paskaan liittymään, joka lupailee etuja, joita ei tule. Vaiheilen.

Haen innostuneena uuteen työpaikkaan, ja jos saan sen, en olekaan onnellinen, vaan keksin syitä, miksi uusi työ ei olisikaan niin hyvä kuin olen ajatellut. Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen tuskailen, kun huomenna pitää taaas mennä sinne, koska tämä ja tämä asia oli muka niin pielessä. Vaiheilen.

Haluan oikein kovasti lähteä ulkomaille töihin.Yöllä saatan miettiä pitkään kaikkia kivoja asioita ja uusia kokemuksia, mitä kuukaudet ulkomailla toisivatkaan. Matkailualalla edistää luultavasti kovasti se, että on käynyt eri maissa, matkustanut. Aamulla olen jo päättänyt olla lähtemättä. Syistä, jotka ovat melkoisen naurettavia. Vaiheilen.

Ihmissuhteet. Niissä mä vasta vaiheilenkin. Roikun kynsin ja hampain kiinni entisessä, vaikka itse ensin olen päättänyt niin, että nykyisestä tulee entinen. Vähän väliä päätän, että nyt se on loppu, tämä roikkuminen. Että tästä lähtien en enää odottele, elättele toivoa siitä, että suhde vielä joskus tulisikin toimimaan. Mutta sitten taas tapahtuu jotain ja päätänkin jäädä linjoille pörräilemään, hylätä kaiken muun ja vain odotella. Vaiheilen.

En uskalla aloittaa mitään uutta, tutustua kehenkään toiseen, antaa kenellekään mahdollisuutta, kun vain odotan jotain parempaa, vaikka se saattaakin olla ihan siinä, silmien edessä. Vaiheilen.

Mikko on oikeassa ja se on väärässä. Vaiheilen ehkä eniten siksi, että pelkään niitä vääriä valintoja. En halua ottaa minkäänlaisia riskejä mistään asiasta, ettei vaan käy huonosti. Samalla olen niin kovin itsekäs, kaikista eniten varjelen itseäni kaikilta huonoilta jutuilta. Toisaalta taas pelkään totuuden kertomalla satuttavani toisia ihmisiä niin kovasti, että mielummin sanon ein tai joon sijasta en tiedä, varsinkin, jos oikeasti en tiedä koko totuutta. Olen raukkis.

En kuitenkaan missään tapauksessa ole skitsofreeninen, enkä terapian tarpeessa, vaikka "hullut" sitä eivät tuskin itse myöntäisikään. Ajattelen vain asioita liikaa ja olen epävarma itsestäni, asioiden seurauksista ja siitä, mitä muut ajattelevat musta. En myöskään ole ikinä puukottanut ketään selkään, kusettanut kympillä ja käyttänyt tarkoituksella hyväksi. Ihan oikeasti olen aina ollut vähän ylpeä pyytämään keltään apua, mutta jos joku sitä ihan itse tarjoaa, otan sen vastaan. Tosin yleensä ihmiset ei ihan kauheen usein apua tarjoa, en edes mä. Ja sitten jos joku tarjoaakin sitä ihan ylenpalttisesti, menen hämmennyksiin, ahdistunkin ihan pikkasen ja sit totunkin, että jos puhun tämän ja tuon kanssa, ne osaa/haluaa/voi auttaa. Usein kuitenkin vain valitan asioista, mutten mä odota, että joka kerta, kun valitan, jonkun toisen pitäisi tehdä sille jotain. Odotan vaan, että saan valittaa jollekin, ettei yksinkään tarvitse jupista.

Tästä lähtien, jos ajattelen tekeväni jotain, mietin vain hetken ja sitten teen sen. Tästä lähtien yritän olla satuttamatta ketään tarkoituksella. Tosin aina kun ei toimikaan niin, kuin toinen haluaisi, tulee tahtomattaan loukanneeksi sitä toista. Sitä en voi estää. Jos johonkin pitää mietiskelyn jälkeenkin vastata "en tiedä", tästä lähtien se on sitten ei, vältän epätietoisuudessa olemista. Jos lupaan jotain, teen sen. Olen kiltimpi ihmisille, myös niille, joista en pidä niin paljon, mutta jotka ansaitsevat sen. Yritän olla paikalla silloin, kun mua tarvitaan. Järjestän kivoja yllätyksiä kaikille läheisille. Yritän olla ennakkoluulottamampi ja positiivisempi. En aio enää hermostua pienistä asioista, enkä etsiä koko ajan jotakin vikaa kaikista ja kaikesta. Ei musta täydellistä tule, ei tekemälläkään, mutta yritän silti olla vähän parempi kuin nyt, vähemmän itseeni keskittynyt,