Leikkikenttäelämää

Olin tänään lasten kanssa leikkikentällä. Ajattelin, että tutustuisin ihmisiin ja lapset sais kavereita. Tuntuu, että sain kiukkuisia katseita jo kaukaa lähestyessäni leikkikenttää. Yritin kovasti hymyillä kaikille tasapuolisesti näyttämättä siltä, että oikeasti tekis mieli kääntyä rattaiden kanssa 180 astetta ja juosta kotiin karkuun. Jotenkin oli sellainen mielikuva, että leikkikentälle mentäessä kaikki olis heti tuttuja keskenään, juttelis eka vähän säästä ja meidänpikkuliisapaavosta ja sit hetken päästä jo kirottais pientä kodinhoitotukea, jonoa lastentarhoihin ja sitä saakelin äijän körilästä, joka vaan kotona nukkuu sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, toisessa tyhjä bisse.

Kukaan ei sanonu hei. Päinvastoin kaikki tuntuivat mulkoilevan kiukkuisesti, kun asteltiin niiden reviirille. Suurta kiukkua tuntui myös aiheuttavan se, ettei Jimmyllä ja Julialla ollut takkeja, pipoja, hanskoja ja aurinkolaseja sekä kasvoissa valkoista, paksua kerrosta aurinkorasvaa. Ainakin olin kuulevani tuohtumuksen asiasta rivien välistä muiden hiekkalaatikkoäitien jutellessa keskenään.

Hiekkalaatikolla pikkuiset paavot ja liisat vahtivat henkensä edestä, ettei naapurin taneli vahingossakaan koske paavon tai liisan hiekkalapioon, hellokittymerkkiseen. Äidit tutkiskelivat lähinnä varpaidensa päitä katseillaan. Jos Taneli sattuikin saamaan suuren itkukohtauksen jäätyään sekunniksi ilman äitiään hiekkalaatikolle, muut äidit katselivat merkitsevästi jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, jonka päässä ei kuitenkaan ollut toista äitiä. Katsekontaktin tavoittaminen oli mahdottomuus.

Jotkut ennestään tutut äidit olivat ryhmittyneet pieniin ympyröihin juttelemaan kuluneen kesän reissusta Naantaliin. Ryhmät olivat niin tiiviit, ettei väliin olisi päässyt. Mitenkään.

En siis päässyt kertomaan kenellekään, että mentiin naimisiin. Enkä siitä, että käytiin Baltiassa häämatkalla omalla autolla, vaikka olisin halunnut mennä lentokoneella jonnekin kauas ja nähdä uusia asioita ja erilaisia ihmisiä ja syödä jännittäviä ruokia. Vaikka olihan tuokin matka kiva, käytiin Riiassa, Jurmalassa ja Pärnussa. Jälkimmäistä matkakohdetta en oikein kehtaa sanoa. Se kun ei ihan ollut häämatkasettiä, kun pikkukaupunki oli täynnä toinen toistaan juntimpia suomalaisia.

En päässyt myöskään kertomaan, että olemme kesän aikana olleet muutamaan otteeseen jo aviomiehen perheen mökillä ja perheen kotona, mutta omilla seuduillani vain lyhyen silmänräpäyksen hakiessamme lapsia häämatkan jälkeen kotiin. En päässyt kenelläkään valittelemaan koti-ikävää eikä sitä, kuinka kivaa olisi perheenä ollut käydä Vaasassa. Arkenissa syömässä perinteiset katkarapuvoileivät. Tropiclandian ulkovesipuistossa uimassa. Ihan vaan kodin takapihalla grillailemassa paskalla sähkögrillillä massiivisia pihvejä. Moikkaamassa Vaasan kavereita. Ehkä jopa Vaasan yöelämässä.

En myöskään päässyt voivottelemaan sitä, kuinka rektumista on, että Mikko on lomautettu ja että perheemme tulot ovat tällä hetkellä 460 euroa/kk. En päässyt ihmettelemään sitä, miksi Järvenpää maksaa kuntalisää lapsista vain silloin, jos perheen isä/äiti on töissä, mutta jos se raukka joutuukin työttömäksi, niin häviää tuo pienikin almu. En myöskään päässyt voivottelemaan ja tuskailemaan sitä perkeleellistä tilannetta, että Mikko lähtee lauantaina kolmeksi viikoksi Lappiin ja itse jään yksin kahden yksivuotiaan kanssa kotiin. Turhaa olisi ollut myös kiroilla sitä, että Mikko ei ollut viime yönä kotona, vaan tuhannen juovuksissa jossakin päin Kalliota. Puhumattakaan siitä, että oltuaan kolme viikkoa kotoa poissa, tuo toinen tulee kotiin vain lähteäkseen jollekin keikalle Helsinkiin.

Ei varmaankaan olisi ollut kuuntelijoita sillekään, että haluan epätoivoisesti perjantaina juomaan itseni niin tuhtiin humalaan, että selviäisin tilasta vasta ensi keväänä. Olisi varmaan ollut erittäin epä-äitimäistä valittaa sitä, että valitsin kotona olemisen töiden sijasta. Muut äidit olisivat ehkä pistäneet mut loppuelämäks pannaan, jos olisin kiroillut sitä, kuinka pää hajoaa kotona olemisesta ja kuinka suurimmaksi osaksi ajasta tekisi mieli vain karata Bora-Boralle. Olisin, jos joku olisi kuunnellut, maininnut myös siitä, että olen etsinyt työpaikkaa huhtikuusta asti tuloksetta, koska nykyiseen työhön palaaminen ei tammikuussa houkuta yhtään enempää kuin kotonaolokaan.

Ehkä, jos ensi kerralla puen lapsille toppavaatteet keskellä kesää, kukaan ei katso tuomitsevasti ja pääsen valittelemaan sitä, kuinka lihavaksi olen itseni päästänyt.