Asennevammanen Vai Vammanen Asenne?

Tänään taas paloi kiinni töissä. Kunnolla. Piti laskee yli kymmeneen, ett edes pysyin työpaikalla enkä lähteny vetää ovet paukkuen. Mulla oli sata ja yks työtehtävää kesken, kun vihdoin pääsin puuhailee mun töitä ja ihmiset palaili sairaslomalta (vain lähteäkseen ensi viikolla kahdeksi viikoksi Espanjaan lomalle). Kesken kaiken kiireen tulee toimitusjohtajan "oikee käsi" sanoo, ett toimitusjohtajalle pitäis lähtee hakee salaatit lounaaks ravintolasta X. 1)Mua ei oo palkattu sinne juoksutytöksi 2)Mä en ehtiny. Sanoin, etten pysty, en ehdi. Seuras huutoo, ett me kaikki saadaan potkut, jos herra toimitusjohtaja ei saa lounasta. Eli lähdin ultraiso fallos otsassa tarpoo räntäsateessa yhteensä 2 kilometriä hakee niitä perkeleen salaatteja. Siitä seuras se, että lopun päivää kirmasin ympäri toimistoo niin lujaa kuin jaloista lähti Hyvin Stressaantuneena, että ehdin tekee mun työt ja päästää sen kipeenä olleen tiimiläisen syömään. Siitä seuras myös se, ett ite olin 8 tuntii putkeen töissä ilman minkäänlaista taukoa, en edes vessaan ehtiny. Onneks oon iso tyttö ja osaan pidätellä.

Tämä kipeenä olleen tiimiläisen poika on muuten toissapäivänä ottanut ja eronnut vaimonsa kanssa. Vaimon, tai siis tulevan ex-vaimon toimesta. Nyt tiimiläinen itkee päivät pitkät, kun sillä on niin paha olla poikansa puolesta. Tästä syystä tein eilen taas 9h työpäivän, kun tiimiläisen piti päästä aikaisemmin kotiin suremaan.

Viime aikoina on ollu paljon juttuja suomalaisista. Suomalainen on onnellinen, kun sillä on tulot +1000 euroa (käteen) kuussa, sillä on hyvä ihmissuhde ja kiva harrastus. Tilastojen mukaan mun varmaan pitäisi jo tehdä itsemurhaa. Työssä suomalainen on onnellinen, kun ilmapiiri on hyvä. Mä en ehdi nykyisin juurikaan ilmapiiriin tutustumaan. Oon muutenkin tosi ulkopuolella noista työpaikan porvareista, niin kuin oon aikaisemminkin maininnut.

Onko mussa jotain (taas) vikana, kun en vain muutaman kuukauden päästä enää pidä työstäni? No ok, aikaisemmat työt Helsingissä on koko ajan ollut sellaisia "vain siihen asti, kunnes löydän jotakin parempaa". Ja tämä työ taas...noh, olin tosi innoissani, kun aloitin, mut nyt uutuuden viehätys on haalistunut. Joudun vaan venyy niin liikaa suhteessa siihen, mitä mulle maksetaan. Ja sitten se kuuluisa työilmapiiri. Ei mulla vaan oo mitään yhteistä kenenkään kanssa ja mä kun olen niin tottunut siihen, että työkavereista on tullu kavereita myös vapaa-ajalla. Melkein mun jokaisesta edellisestä työpaikasta mulla on muistona vähintään yksi hyvä ystävä. Ja sekin tietty stressaa, vaikka oonki tienny tämän koko ajan, ett työt loppuu kesäkuun lopulla ja sit ei oo tiedossa mitään. Ja se ei mitään kuullostaa tosi pelottavalta. Eli taas etsin töitä, lähetin hakemuksen yhteen mun alan työhön, josta oon tosi innoissani. Jopa niin innoissani, ett oon lähettäny jo 2 meiliä sinne (1+hakemus) ja soittanut vielä peräänkin. Mä en nää mitään syytä, miksei ne palkkais mua, mut hei, tää on Suomi. 1 työpaikka ja vähintään sata hakemusta, sieltä on vaikea erottua edukseen. Mut...thumbs up, jälleen kerran.

Olen eilisen juoksun jälkeen löytänyt pakaralihakseni. Ihanaa. Tänäänkin olisin halunnut lähteä lenkille, ulkona paistoi aamulla jopa aurinkokin, mutta nyt iltapäivällä sää on niin nihkee, ett taidan jättää väliin ja vaikka harjoittaa kotona pilatesta. Illalla meen Eve-serkun luo istuu iltaa, tarkotus olis kai syödä ja juoruilla ja kai juoda.

Juomisesta tulikin mieleen, ett kun silloin sunnuntaina sain kipukohtauksen ja kävin lääkärissä, niin ultraäänellä ei löytyny mitään eli edessä on suun kautta tehtävä ruokatorven tähystys. Pitäis siihen varata aika, mutta jostain syystä letkun nieleminen (heehheeehhheeeh, kuinka perverssiä)ei houkuttele, joten välttelen varaamista...