Yhtälailla säälittävä olen niinkuin muutkin, yksinäinen, jos et tuu ja jos sä sitten tuutkin.

Aaaah, ihanaa unta. Nukahdin yhdeksältä illalla, nousin sängystä 06.45. Yleensä nousen 6.15, että ehdin suihkutella rauhassa, mutta tämä aamu oli nukkumista varten.

Eilen sain vihdoin mun lompakon. Tosin siinä ei ollu paikkaa seteleille. Omituista. Poikien lompakossa taas ei ole paikkaa kolikoille. Onko tästä nyt pääteltävä, että Ripcurlin mielestä tytöillä on vain hiluja ja pojilla ne suuret setelit? No ei mulla kyllä ole juuri koskaan käteistä, pankkikorttia mä käytän sitten sitäkin enemmän, mutta mietinpä vaan.

Eilen pesin monta koneellista pyykkiä, nyt mun koti on kuivuvan pyykin peitossa.

Eilen kaipasin kosketusta, halailua, hivelyä, kainaloa, johon painautua. Kaipasin niin, että sattui ja välillä se tuntuu niin...turhauttavalta. Koko suhde yhteen ihmiseen on viime vuosina ollut vain kaipausta. Välillä tuntuu siltä, että pitäis päästä irti, että kaipaus vaan rikkoo eikä johda mihinkään. Tuntuu, että sillä toisella on jo ihan oma elämä enkä mä enää mahdu siihen. Tuntuu niin siltä, ettei se toinen jaksa kuunnella, kun hoen päivästä toiseen, että tykkään ja että ikävöin. Eikä se toinen enää ikinä sano itse niin, ellen kysele sitä erikseen eikä se sitten kuullosta aidolta, jos ensin marttyyrimäisesti huokailen, ettei kukaan rakasta. Kun ajattelen tulevaisuutta, ajattelen, että me ollaan siinä yhdessä. Kun se toinen ajattelee tulevaisuutta...musta tuntuu, että mä en näy siinä kuvassa.

Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana...