THOUSANDS OF FREE BLOGGER TEMPLATES »

perjantaina, helmikuuta 03, 2006

pohdiskelua

...Well, you can say what you want
But it won't change my mind
I'll feel the same about you
And you can tell me your reasons
But it won't change my feelings
I'll feel the same about you ...
(Texas -Say What You Want)

Oon tuohtunut siitä suuresta kohusta, mikä islam-uskoisilla on syntynyt niistä Jyllands Postenin kuvista. Mä uskon, että ne pilakuvat oli islam-uskoisille vain tekosyy pillastua taas jostakin asiasta länsimaalaisille. Ei haukku haavaa tee, sanoo sananlaskukin. On niin s**t*n*n typerää ja lapsellista alkaa ladella tappouhkauksia jostain niin viattomasta asiasta kuin pilakuva. Onko se jotenkin hyväksyttävämpää laittaa 7-vuotiaat lapset kantamaan konekivääriä pehmonallen sijasta ja patistamaan ihmisiä itsemurhaiskuihin lupauksilla paratiisista kuin julkaista piirretty kuva profeetasta? Ne piirrokset oli epäkunnioittavia (mitä muutakaan pilapiirrokset yleensä on) ja koraanin vastaisia, tiedetään, mutta niistä aiheutunut kohu on kyllä puhtaasti liioittelua. Ja se, ettei pelkkä pahoittelu riitä, vaan oikeesti pitäis vielä kunnolla madella ja sanoa sana anteeksi, ylittää jo pitkälti naurettavuuden rajat. Melkeinpä tekis mieli etsiä ne pilakuvat käsiini, kopioida ne tarroiksi ja tehdä sitten (tarra)iskuja islam-uskoisiin maihin ja rakennuksiin. Se olis kuitenkin paljon rauhanomaisempaa kuin moiset tappouhkaukset, lipunpolttamiset yms. Että niin.

Olen ohimennen miettinyt, onnistuisiko uskonnon vaihtaminen katolilaisuuteen ja kuinkakohan paljon se eroais meidän kristin uskosta. Ei muuten, mutta kuullostaa niin houkuttelelvalta, että aina, kun tekis jotain typerää, vois mennä sellaiseen hämyiseen koppiin ripittäytymään ja kertomaan kaikki sellaiset asiat, mitä ei kehtais eikä haluais tunnustaa kellekään. Sielä vaan olis sellainen lohduttava, isällinen ääni, joka sanois "Hello, my child.." ja heti tulis parempi mieli. En oo kyllä hetkeen tehnyt mitään sellaista, että olis tarvetta ripittäytyä enkä ikinä sellaista, mitä ei ikimaailmassa kehtais tunnustaa kellekään, mutta silti...

Minkätakia Yhdysvalloissa, tai ainakin elokuvissa, mies aina tulee töistä iltapäivällä kotiin ja huutaa ovella "Honeyyyy, I'm Homeeeeee..."? Onko se siksi, että vaimo tietää sitten kirmasta ilosta kiljahdellen aviomiehen luokse tohvelit toisessa kädessä ja sanomalehti toisessa ja sanoa, että illallinen on 15 min. päästä? Mun mielestä ainakin tuollainen rakkauden osoitus täytyis tulla silleen sponttaanisti aina silloin tällöin eikä jostain "kutsuhuudosta". Vai onko se sitten siksi, että vaimon espanjalainen uima-altaan putsaaja/puutarhuri-rakastaja ehtii luikkia makuuhuoneen ikkunasta ulos työhaalarit kainalossa ennen kuin aviomies ehtii yläkertaan?

Hmmm, näin hiljasena työpäivänä sitä ehtii miettiä monenlaista "tärkeää" asiaa. Menenpäs hörppimään teetä ja syömään runebergin leivosta (torttu on vaan niin kauhee sana, että kieltäydyn sanomasta syöväni moista).

1 kommenttia:

Karoliina K. kirjoitti...

mutt mä oonki niin kieroutunu...