Sano ei.

Terrieri oli vähän janoinen yöllä. Siltä oli vesi loppu ja se koputteli sit sen vesikuppia kello 5.30. Kuinka ärsyttävää oli nousta antamaan sille vettä ja tietää, että herätyskello soi 45 minuutin päästä. Mutta kun ei siinä kolinassa olis voinu nukkua, niin pakkohan se oli nousta, ei terrieri tajua käsitettä "odota puol tuntii, pliis", kokeiltu kyllä on.

Eilen taloni edessä oli miehiä sellaisen nostokurjen kanssa. Ne pudotti jääpuikkoja räystäiltä ja aina kun joku meni portista sisään/tuli ulos, ne joutui keskeyttämään työnsä hetkeks. Tulin töistä, ne keskeytti. Lähdin terrierin kanssa ulos, ne keskeytti. Tulin terrierin kanssa ulkoa, ne keskeytti. Lähdin uimaan, ne keskeytti. Tulin uimasta, ne keskeytti. Lähdin uudestaan terrierin kanssa ulos, ne keskeytti. Tulin kotiin terrierin kanssa ja taas ne keskeytti. Luultavasti niistä tuntui tosi turhauttavalta, kun saman ihmisen takia ne joutui keskeyttämään lukemattomat kerrat plus vielä kaikkien muiden ihmisten vuoksi, jotka siitä nyt sattui kulkemaan.

Mulla on mennyt jo hermo tähän viikkoon. Mä elän jatkuvassa valmiustilassa enkä voi sopii mitään menoja mihinkään. Perjantaina odotin kummitädin soittoa, että menenkö kyläilemään lauantaina vai sunnuntaina. Lauantaina odotin kummitädin soittoa, että monelta tulen käymään. Lauantaina odotin Marilta tietoo, mennäänkö johonkin vai ei. Lauantaina odotin työkaverilta soittoa, että mennäänkö johonkin vai ei. Ja yhdeltä Kipinän asiakkaalta odotin soittoa, että saanko vapaaliput yksille festareille vai en.

Maanantaina odotin soittoa kaverilta, että mennäänkö kahville ma, ti vai ke. Tiistaina odotin soittoa työkaverilta, että tiedän, pääsenkö kotiin neljältä vai puoli kuudelta. Tiistaina odotin myös vastausta serkulta, että pääseekö se viikonlopuksi koiravahdiksi vai ei. Tänään odotin soittoa Kipinästä, että pitääkö mun mennä sinne vielä huomenna tuuraamaan vai ei. Odottelen myös Marilta tietoa, että koska voin lahjoo sitä (tosin siihen ei mee kuin sekka tai kaks, niin se ei oo niin vakavaa se odottelu). Odotan myös tietoa, tuleeko Tomas mulle kylään sunnuntaina vai ei. Sama koskee myös isää ja Niklasta, tuleeko ne käymään ensi viikolla vai ei. Tänään olen töissäkin ollut koko ajan valmiustilassa, odottanut tukkua, odottanut mahdollisia kokouksia, odottanut sopivaa taukoa mennä syömään, odottanut, että saan hengittää.

Ennen mulla ei ollut vapaa-aikaa, niin se oli itsestään selviö mulle, etten mä vaan ehdi tekemään mitään. Nyt yhtäkkii mun aika menee vaan odotteluun ja lopulta käy niin, että kellekään ei sovi mikään ja mä istun yksin kotona. Sitten kun mä vielä haluun, että kaikki tapahtuu heti, niin tää odottelu tekee mut hulluksi.

Samoin mä oon kyllästynyt pyytelemään anteeksi. Anteeksi, että en ollut sielä ja anteeksi, etten ehdi tuonne. Anteeksi, että sanoin näin ja anteeksi, että jätin sanomatta tämän. Anteeksi, että keskeytän. Anteeksi, että olen myöhässä. Anteeksi, että en tehnyt sitä ja anteeksi, että tein tämän. Anteeksi, että olen köyhä. AnteeksiAnteeksiAnteeksi.
Sori, ettoon olemassa.

Viikonloppuna on edessä Tampereelle lähtö. Anteeksi, mutta just nyt mua ei yhtään huvita. Haluan olla kotona ja nukkua, en hetkeäkään mitään odottaa tai olla mistään pahoillaan. Mutta eiköhän siellä ole kivaa ja jos ei ole, esitän, että on, niinkauan, että on.