What's The Purpose Of Me?

Antibiootit alkaa purra, onneks. Kun vaan pääsis eroon tästä hillittömästä päänsärystä vielä.

Missäköhän vaiheessa asiat meni sotkuun?

Ihan kohta mulla ei oo enää töitä. Ensi syksyksi ei ole tiedossa niin mitään. Ei niin yhtään mitään. En seurustele. Asun yksin liian kalliissa asunnossa, tai no onhan sielä Herra Terrieri sentään. (Alakerran neidit mua hiukan säälivästi katsoi, kun tokaisin niille, ettei mulla oikeestaan oo muuta elämää kuin tää koira, kun ne sanoi, ett aina kun mut näkee, oon koiran kanssa lenkillä). Opinnäytetyö ei varmaan valmistu ikinä ja sitä myöten en sitten mäkään. Oon naureskellu puolivitsinä, ett musta tulee heinäkuusta eteenpäin työtön narkomaani. Alkaa näyttää siltä, ettei asiassa oo mitään vitsailtavaa. No oon mä hakenu kouluun, mut eihän se oo varmaa, ett pääseekö sinne. Ja en voi muutenkaan käsittää, kuinka joku pärjää opiskelijana Helsingissä?

Mulla on yksi kiva ystävä. Sitä potkaisi onni, ja toki on varmaan nähny paljon vaivaakin tilanteen eteen, mutta joka tapauksessa sillä on nyt työ, jossa se uskoakseni viihtyy ja josta se, ainakin puheista päätellen, tienaa perkeleesti. Kaikenlisäksi se saa matkustella ympäri maailmaa aina silloin tällöin, niin töissä kuin lomallakin. Olen iloinen, että sillä, ainakin tämän asian suhteen, menee hyvin ja että tulevaisuus näyttää valoisalta.

Toinen kiva ystävä seurustelee, on ostanut asunnon, asuu yhdessä, omistaa koiran, on töissä ja saa perheenlisäystä ja nyt niillä on perheautokin. Uskoisin, että se on onnellinen juuri nyt ja oon senkin puolesta tosi onnellinen.

Mua vaan hirveesti ahdistaa kuunnella kaikkien "menestystarinoita", ku oon ihan väliinputooja, kaikki on ihan epävarmaa, jopa viikonloppu. Mitään ei uskalla suunnitella, kun ei tiedä, aiheutuuko suunnitelmista henkilökohtainen konkurssi. Hirveästi yritän koko ajan pinnistellä, olla onnellinen, olla välittämättä tulevaisuudesta tai edes tästä päivästä, olla ajattelematta laskuja, jotka pitäis maksaa, olla välittämättä siitä, etten varmaan ikinä tule saamaan niitä vastauksia, joita kaipaan, olla ahdistumatta, kun ei voi olla varma yhtään mistään, hymyillä, olla elossa, olla avuksi ja tukena. Oikeasti olen täynnä ahdistusta ja jos hetkeksikään pysähdyn, lyhistyn. Näiden epävarmojen aikojen piti olla silloin kuusitoistavuotiaana, mutta miksei kukaan kertonut, että niitä saattaakin tulla tasaisin väliajoin vähintään puolivuosittain?