Voi Änkyröinen.

Jos pitää jostain, niin pitää. Jos ei pidä, niin ei pidä. Jos tuntuu siltä, ett ei tämä oo mun juttu, niin miten helvetissä ei sitten kuitenkaan tiedetä mistään mitään? Toista vaan pidetään varalla siinä sivussa, ja jännittämässä ja stressaamassa ja sen elämä on ihan sekasin. Eikä se toinen uskalla tehdä mitään sellaista, mikä keikuttais venettä liikaa. Se toinen yrittää vaan olla Maailman kivoin, miellyttää, olla ihana ja...ihan eri ihminen, kuin oikeesti onkaan, ihan vaan sen takia, että se säälittävä suhteen rääpäle pysyis hengissä.

Se toinen ei halua aiheuttaa pahaa mieltä ja sen takia se nielee kaiken paskan, mitä tulee ja vaan hymyilee ja on helvetin mukava. Aina silloin tällöin se toinen kyllä flipahtaa, ei enää jaksa, vaatii vastauksia ja polkee jalkaa ja itkee. Mutta sitten se, joka ei tiedä, tulee niin surulliseksi ja se toinen pelkää, että se, joka ei tiedä, lähtee lopullisesti tai sairastuu ja toinen sen vuoksi heltyy, lopettaa kiukuttelun ja lupaa odottaa, odottaa vaan. Mutta mitä se toinen odottaa? Sitä, että sen sydän joka tapauksessa tulee särkymään ja mitä enemmän se odottaa, niin sitä pienemmiksi pirstaleiksi sen sydän särkyessään menee.

Se toinen syyttää itseään siitä, että tilanne on mikä se on. Se toinenhan tämän koko jutun aloitti. Mutta ei se voinut sille mitään, se ei olis ollut onnellinen, jos ei olis tehnyt niin. Mutta ei se kyllä näinkään ole, ei niin yhtään.

Arvatkaa, mitä se toinen nyt tekee? Odottaa vielä toisen vuoden varmaan, varmaan hautaan asti. Yrittää hyvittää kiukuttelua lahjonnalla, olemalla vielä vähän enemmän mukava ja hillitsemällä itsensä. Tästä eteenpäin, se päättää, se kiukuttelee vaan yksin kotona, kun kukaan ei kuule eikä nää. Siten se, joka ei tiedä, saattaa pysyä sen elämässä vielä ainakin iltaan asti, mikään sen pidempi aika ei ole varmaa.