Lost In Translation

Heräsin tänään viideltä. Meen kymmeneks töihin, mut oot tässä kukkunut jo tovin ennen sitä. Töissä varmaan tulee akuutti unentarve ja pilkin ja kiukuttelen koko päivän.

Mulla on surupäivä. Tuntuu, että kaikki unelmat olis haihtuneet ilmaan. Hassua, että kun on surullinen, se tuntuu myös fyysisesti. On niin huono olo, ettei tee mieli syödä. Tuntuu, ett jos söis, niin ruoka takertuis kurkkuun ja tulis oksennus. Sama, jos kuulee jonku Todella Huonon uutisen. Sillon kaikki verikin tuntuu karkaavan johonkin ja tulee hillitön vapina. Ja jos nousis ylös, niin pyörtyis heti. Se on ikävä olo, se. Surupäivän pitäis olla oikeutettu sairaslomapäivä. Tosin sitten olisin sairaslomalla melkoisen usein. Sitä paitsi tänään on niin kiire töissä, että ei sieltä pysty olemaan poissa, vaikka olis 40 astetta kuumetta. Luulisin.

Pitäisköhän vielä kömpiä peiton alle hetkeksi? Tunnin päästä soikin jo herätyskello. Jos nyt nukahdan, en varmaan jaksa enää herätä.