Snif

Ähhhh. Maailman Parhaat PikkuVeljeni olivat kylässä ke-ma. Oli kivaa, käytiin uimassa, lintsillä, kattoo Superman, shoppailees ja vaan hengailtiin. Tänään ne lähti sillä aikaa, kun ite olin töissä. Snif. Tosi kova ikävä tuli, kotini on nyt liian tyhjä. Hillittömän surullinen olo. Kunpa vois asua samassa kaupungissa kuin mun perhe ja muut rakkaudet. Mutta hitto, kun ne kaikki asuu Vaasassa, eikä sielä oo töitä muualla kuin mäkissä tai makuunissa. Kunpa kaikki muuttais Helsinkiin. Olen ihan orpolapsi täällä. Kunpa olis voinu olla tänään koko viikon töissä eikä tulla ikinä tähän typerän tyhjään kotiin. Paitsi on täällä sentään Terrieri. Ilman sitä ainakin hajoisin.

Rahatki on loppu. Oon leikkiny kesälomaa, kävin tässä toissa viikonloppuna Vaasassakin. Käytiin power parkissa ja mökillä. Sekin oli kivointa. Mun rakkaat ihmiset on vaan niin rakkaita. Kunpa ne olis mun elämässä useammin.

Lauantaina olis pikkiriikkisen huvittanu mennä siiderille, mutta hengailin sit Niklaksen, siis junioriveljeni, kanssa. Tajusin, että en ihan vielä, en ihan tänään, halua omia lapsia. Haluan vielä hetken aikaa istua pussikaljalla puistossa, siemailla drinkkejä baarissa, tanssia pöydillä, tulla ja mennä ilman, että kotona on joku toinen ihminen, josta olla vastuussa ja josta huolehtia vielä paljon paremmin kuin itsestäni. Ihan hetki vielä. Tätä elämää. Kiitos.

Toisaalta tosin pelottaa, että mitäs jos elänkin tätä elämää sittenkin kuin olen neljäkymmentä? Mitä jos sittenkin vaiheilen ihmissuhteissa, tanssin pöydillä ja itken iltaisin koti-ikävästä? Entä jos silloinkaan ei ole sellaista ihmistä, joka pitää musta kiinni ja mä siitä? Jos mä vaan tanssin tätä tanssia aivan liian kauan, niin kauan, että on myöhäistä enää koskaan lopettaa? Sitten mua kyllä varmasti kaduttaa. Kaikki. Pysäyttäkää kellot, älkää repikö sivuja irti mun kalenterista, antakaa ajan kulua hitaammin, paljon hitaammin.

Saan jatkaa töissä ainakin jouluun asti, sitten katsotaan taas uudestaan. Jo on perkele, kun sitä vakkarityötä ei meinaa heruu. Ei tässä mitään suunnitelmia pysty tekee, kun tulevaisuus on joka suunnasta joka päivä ihan epävarma. Pitäis muka olla päivä kerrallaan, en mä osaa. Mutta töissä on joka tapauksessa kivaa, toisinaan tuntuu jopa tylsältä lähteä töistä pois, toisinaan vois vielä pidentää työaikaa ainakin tunnilla tai kahdella, kun tuntuu niin hyvältä. Mutta eipäs liioitella, kuukauden päästä keksin jo sata ja yksi vikaa ja olen kyllästynyt niin.

Tulkaa mun luokse kylään! Kaikki! Mä en halua olla yksin ja surullinen. Seuraa!!!