yksinään.

Aina, kun on ollu jotku juhlat, esim. juhannus, iskee sen jälkeen masennustila.
Kun ei muka sitten tapahdu mitään enää ikinä (vaikkakin olen onnellinen, että juhannus on ohi) eikä oo oikein ketään, jonka kans hengailis. Ainakaan tässä kaupungissa. Ehkä musta kuitenkin sitten loppujen lopuksi tulee niitä yli 25 vee ihmisiä, jotka erakoituu kotiinsa ja joiden ainoo seuralainen on koirakissamarsu. No onhan tuo Sepe nyt ihan maailman valioluokan seuraa, mut olishan se kivaa jutella jonkun kanssa niitä näitä kasvotusten ja saada vastauksiakin välillä.
Ei sitä kuitenkaan jaksais koko aikaa soitella/lähetellä tekstiviestejä, ett herrajumala leikkikää nyt munkin kanssa joskus joku, pliis.

Mutta kyllä mä pidän tästä kaupungista, enkä kadu muuttoa, vaikka joskus joku pieni ääni tuolla pään sisällä ihmetteleekin, että mitä kummaa mä täällä teen. Eilisestä työhaastattelun tuloksestakaan ei oo kuulunu mitää, en ees ihmettele, kun sen tyrin niin. Mutta toisaalta sekin on ihan ok, saanpahan ainaki tehtyy opinnäytetyötä rauhassa ilman stressii ja lomailtuu. Mut taloudellisesti ollaan aikamoisessa jamassa. Ja sitä paitsi, mä haluun ostaa sohvan. Ja TVkin pitäs korjauttaa, ett olis iltaisin jotain tekemistä. Ja sitte olis kiva saada jostain hommattuu pyykkituvan avain, ett pääsis pesee pyykkiä pikkasen useemmin kuin kerran kuussa. Niin ja laskutkin olis ihan kiva maksaa....

Hitto, ett elämä on joskus vaikeeta.