Leikkikenttäelämää

Olin tänään lasten kanssa leikkikentällä. Ajattelin, että tutustuisin ihmisiin ja lapset sais kavereita. Tuntuu, että sain kiukkuisia katseita jo kaukaa lähestyessäni leikkikenttää. Yritin kovasti hymyillä kaikille tasapuolisesti näyttämättä siltä, että oikeasti tekis mieli kääntyä rattaiden kanssa 180 astetta ja juosta kotiin karkuun. Jotenkin oli sellainen mielikuva, että leikkikentälle mentäessä kaikki olis heti tuttuja keskenään, juttelis eka vähän säästä ja meidänpikkuliisapaavosta ja sit hetken päästä jo kirottais pientä kodinhoitotukea, jonoa lastentarhoihin ja sitä saakelin äijän körilästä, joka vaan kotona nukkuu sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä, toisessa tyhjä bisse.

Kukaan ei sanonu hei. Päinvastoin kaikki tuntuivat mulkoilevan kiukkuisesti, kun asteltiin niiden reviirille. Suurta kiukkua tuntui myös aiheuttavan se, ettei Jimmyllä ja Julialla ollut takkeja, pipoja, hanskoja ja aurinkolaseja sekä kasvoissa valkoista, paksua kerrosta aurinkorasvaa. Ainakin olin kuulevani tuohtumuksen asiasta rivien välistä muiden hiekkalaatikkoäitien jutellessa keskenään.

Hiekkalaatikolla pikkuiset paavot ja liisat vahtivat henkensä edestä, ettei naapurin taneli vahingossakaan koske paavon tai liisan hiekkalapioon, hellokittymerkkiseen. Äidit tutkiskelivat lähinnä varpaidensa päitä katseillaan. Jos Taneli sattuikin saamaan suuren itkukohtauksen jäätyään sekunniksi ilman äitiään hiekkalaatikolle, muut äidit katselivat merkitsevästi jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, jonka päässä ei kuitenkaan ollut toista äitiä. Katsekontaktin tavoittaminen oli mahdottomuus.

Jotkut ennestään tutut äidit olivat ryhmittyneet pieniin ympyröihin juttelemaan kuluneen kesän reissusta Naantaliin. Ryhmät olivat niin tiiviit, ettei väliin olisi päässyt. Mitenkään.

En siis päässyt kertomaan kenellekään, että mentiin naimisiin. Enkä siitä, että käytiin Baltiassa häämatkalla omalla autolla, vaikka olisin halunnut mennä lentokoneella jonnekin kauas ja nähdä uusia asioita ja erilaisia ihmisiä ja syödä jännittäviä ruokia. Vaikka olihan tuokin matka kiva, käytiin Riiassa, Jurmalassa ja Pärnussa. Jälkimmäistä matkakohdetta en oikein kehtaa sanoa. Se kun ei ihan ollut häämatkasettiä, kun pikkukaupunki oli täynnä toinen toistaan juntimpia suomalaisia.

En päässyt myöskään kertomaan, että olemme kesän aikana olleet muutamaan otteeseen jo aviomiehen perheen mökillä ja perheen kotona, mutta omilla seuduillani vain lyhyen silmänräpäyksen hakiessamme lapsia häämatkan jälkeen kotiin. En päässyt kenelläkään valittelemaan koti-ikävää eikä sitä, kuinka kivaa olisi perheenä ollut käydä Vaasassa. Arkenissa syömässä perinteiset katkarapuvoileivät. Tropiclandian ulkovesipuistossa uimassa. Ihan vaan kodin takapihalla grillailemassa paskalla sähkögrillillä massiivisia pihvejä. Moikkaamassa Vaasan kavereita. Ehkä jopa Vaasan yöelämässä.

En myöskään päässyt voivottelemaan sitä, kuinka rektumista on, että Mikko on lomautettu ja että perheemme tulot ovat tällä hetkellä 460 euroa/kk. En päässyt ihmettelemään sitä, miksi Järvenpää maksaa kuntalisää lapsista vain silloin, jos perheen isä/äiti on töissä, mutta jos se raukka joutuukin työttömäksi, niin häviää tuo pienikin almu. En myöskään päässyt voivottelemaan ja tuskailemaan sitä perkeleellistä tilannetta, että Mikko lähtee lauantaina kolmeksi viikoksi Lappiin ja itse jään yksin kahden yksivuotiaan kanssa kotiin. Turhaa olisi ollut myös kiroilla sitä, että Mikko ei ollut viime yönä kotona, vaan tuhannen juovuksissa jossakin päin Kalliota. Puhumattakaan siitä, että oltuaan kolme viikkoa kotoa poissa, tuo toinen tulee kotiin vain lähteäkseen jollekin keikalle Helsinkiin.

Ei varmaankaan olisi ollut kuuntelijoita sillekään, että haluan epätoivoisesti perjantaina juomaan itseni niin tuhtiin humalaan, että selviäisin tilasta vasta ensi keväänä. Olisi varmaan ollut erittäin epä-äitimäistä valittaa sitä, että valitsin kotona olemisen töiden sijasta. Muut äidit olisivat ehkä pistäneet mut loppuelämäks pannaan, jos olisin kiroillut sitä, kuinka pää hajoaa kotona olemisesta ja kuinka suurimmaksi osaksi ajasta tekisi mieli vain karata Bora-Boralle. Olisin, jos joku olisi kuunnellut, maininnut myös siitä, että olen etsinyt työpaikkaa huhtikuusta asti tuloksetta, koska nykyiseen työhön palaaminen ei tammikuussa houkuta yhtään enempää kuin kotonaolokaan.

Ehkä, jos ensi kerralla puen lapsille toppavaatteet keskellä kesää, kukaan ei katso tuomitsevasti ja pääsen valittelemaan sitä, kuinka lihavaksi olen itseni päästänyt.

Lukuja

Arrrrgggh!!Hammasta särkee. En ymmärrä. Viime aikoina/vuosina mun hampaaseen pärähtää yhdessä yössä jättiläisreikä, jota särkee niin, että lähtee taju. Oikeesti, ihan varmasti yhdessä yössä, kun oon silti säännöllisin väliajoin käynyt nyt hammaslääkärillä johtuen juuri siitä tajunnan vievästä särystä ja sielä on sit katottu, että reikiä nolla/reikiä yks tai reiän alku, jolle on tehty jotain. Mitä helvettiä tapahtuu suussani?

Olin äsken vaunuttelemassa pygmien kanssa, kun oli/on niin hieno ilma. Paskempi juttu on, että ne sammui kesken vaunuttelun, kun vielä ei oo niitten päikkäri-aika. Nyt ei oikeen voi alottaa mitään koti-projektia - ja niitähän riittää- kun ei yhtään tiedä, koska noi herää ja sit projektin jatkamisesta ei enää tuu mitään. Nuo kaks on nimittäin jo nyt, kohta 10kk iässä, sellasia pahantekijöitä...Ne yhtä aikaa päättää jollain vauvakielellä, että nyt mennään paikkaan X ja sielä paikassa X syödään sanomalehteä, revitään johdot irti seinästä, verhot ikkunoista, avataan takan luukku ja syödään tuhkaa sekä kiskotaan Terrieriä hännästä. Yritä siinä sitten suorittaa rauhassa jotain projektia Y, joka tapahtuu ihan toisella puolella taloa.

Viime viikko oli laihduttamisen kanssa yhtä lipsumista. Ruoka on vaan niin hyvää. Söin jopa karkkia ja se taas johtui siitä, että join perjantaina itseni humalaan ja seuraavana päivänä piti syödä kaikkea. Jatkuvalla tahdilla. Noh, laihduttamisen alkaessa painoin 72kg (OMG), viime viikkoon mennessä painoin 65,5kg ja viime viikon syömisen tuloksena painan nyt 67.1kg. N0h, ei mikään hälyttävä tulos, mutta on se toisaalta ihan perseestä, että laihdutan kuukauden ja saan painosta pois kilon, herkuttelen viikon ja takaisin tulee 1,5kg. Tästä on jonkunlainen kohtuus kyllä kaukana. Miten muka voi olla onnellinen syömällä pelkkiä porkkanoita? Eilen kävin kyllä kostona itselleni kuntosalilla pitkästä, pitkästä aikaa. Olen tullut erittäin vanhaksi. Olin lähinnä hämmentynyt, kun en kertakaikkiaan edes keksinyt suurimman osan laitteista käyttötarkoitusta saati että miten ne saa toimimaan. Lisäksi salilla oli kauheesti kaikkia 18 vuotiaita hoikkasoikkatillipillejä ja jokaiseen kuntolaitteeseen oli jonoa. Noh, tulipa silti käytyä. Niin ja balettitunneilla oon käynyt ihan joka viikko. Hiihtämässä en enää, kun lumet on aika lailla sulanu. Tai kyllä tuolla laduilla sinnikkäimmät vielä lykkii, mutta mua ei kyllä huvita, kun joka toisen sadan metrin jälkeen saa ottaa sukset pois jalasta ja kävellä kuraisen mössön keskellä. Ajattelin kyllä ruveta pian käymään taas juoksulenkillä, mutta...ehkä huomenna.

Odottelen ja odottelen hääpukua. Tilasin sen 2.2.2009 ja toimitusajaksi luvattiin 6-8 viikkoa. Tänään mennään jo viikkoa 9. Oon laittanu jo kaks meilii sinne kauppaan, että missämissämissä, sieltä on luvattu ottaa yhteyttä valmistajaan ja palata asiaan, mutta mitään ei kuulu. Paskinta on, että puku piti maksaa etukäteen. Perkele, jos sitä ei ikinä tuu. Ja perkele, jos se ei sovi ja on ihan paska. Rahoja kun ei saa takaisin, kun se on mittatilaustyö. Kai mä sitten vien sen ompelijalle tuunattavaksi..jos se siis ikinä tulee...

Jahas, pygmit nukkuu edelleen. Kai tässä vois vaikka pesasta pyykkiä.

Dippa dui

Pitänee taas päivittää, että Mari saa töihin tekemistä..hahaa.

Hmm..mistä sitä alkais...remontti alkaa olla jo valmis. On täällä vielä kaikkia pikkujuttuja, joita pitää fiksaa, muutama lista puuttuu katosta ja lattiasta ja sit on noita pistorasioita..tai siis paikkoja, joissa pitäis olla rasiat, mutta ei ole ei. Siinä on vaan sellanen...kolonen, johon koskemalla saa aimo sähköiskun (kokeiltu on) (tosin vahingossa). Mut noi pikkujutut ei oikein jaksa häiritä..ja ehkä se on vähän huolestuttavaaki, ku sit ne varmaan jää tekemättä.

Mulla on uus harrastus! Tai ehkä kaksikin! Ensimmäinen on klassinen baletti. Kyllä, luitte oikein, b-a-l-e-t-t-i. Luin paikallisen kaupan seinästä viime syksynä jätetystä ilmoituksesta aikuisbaletista. Tuskastuneena tähän ainaiseen kotona pötköttelyyn, soitin sitten balettikouluun ja kysäisin, jos pääsis vielä mukaan, vaikka onkin jo helmikuu (tämä siis tapahtui viime kuussa). Pääsin mukaan ja nyt sitten olen balleriina..Haha. Oon välillä tosi pihalla sielä, kun oon niin paljon muita jäljessä, mutta kuitenkin pysyn jotenkuten mukana. Ei, mulla ei oo mitään varvastossuja eikä tutua tms. vaan ihan normaalit jumppavaatteet. Se on kyllä aika hauskaa, se baletti. Ohjaaja on luultavasti Venäjältä/Virosta ainakin korostuksesta päätellen ja tunneilla soi pianomusiikki. Tunti on aina joka torstai ja kestää 1,5h ja sen jälkeen oon aina viikon ihan jumissa joka paikasta. Eipä olis etukäteen uskonut, kuinka koville se ottaa. Aivan tosi raskasta on. Toinen harrastus on kuin onkin hiihto! Katseltiin aikamme ikkunasta Mikon kanssa, kun meidän talon ohi hiihdetään koko ajan ja päätettiin sitten liittyä mukaan tuohon atleettiseen(?) joukkoon. Ihan paskahan mä oon, kunto loppuu nanosekunnissa ja tekniikka on ihan hukassa. Pienimmissäkin ala- ja ylämäissä luulen kuolevani. Mutta on se vaan mukavaa päästä pois kotoa hetkeks tonne keskelle metsää, kuunnella musiikkia ja sivakoida eteenpäin. Olen yllättynyt. Kuvittelin, etten enää ikinä hiihdä, mutta tässä sitä ollaan.

Eilen oltiin koko perheen voimin plus pieni veljeni Niklas Himoksella laskees. Tai ei lapset mitään laskenu vielä tietenkään, mut oli ne mukana silti. Huomas kyllä, etton ollu vähän taukoa tuosta lajista. Tunnin jälkeen olin jo ihan poikki. Pakko päästä pian uudestaan. Ei Himokselle edes ajanut niin kauan täältä meiltä, kuin mitä kuviteltiin. Pari tuntia vaan. Seuraavalla kerralla ois kiva, jos sais jostain lastenvahdit, niin vois ehkä olla rinteessä silti vähän pitempään kuin sen 1,5h...

Oon myös aloittanut uudet terveelliset elämäntavat. Tai tarkkaillut syömistäni isolla kädellä, poistanu ruokavaliosta paljon kaikkee epäterveellistä ja ruvennu syömään kunnon aamupalan, lounaan ja välipalan. Mä en kyllä ikinä jaksa ja ehdi syömään kaikkien suositusten mukaisesti, mutta jo toi aamupala on tuonut ison muutoksen jaksamiseen. Ylläri...Niin ja nyt oon sellaisella MethodDrain Detox- puhdistuskuurillaki ja kiloja on taas tippunu kolme. Jee! Tosin vähän jännittää, ett miten käy, kun kuuri loppuu, tuleeko musta taas kamalan painava vaan vähän painavan sijasta..? Mut uskon, ett jos jaksan liikkua ja syödä terveellisesti, niin kyllä se tästä. Ens kesän häissä oonki huippumallin mitoissa..Haha. Tosin on tää mun laihdutus nähty ennenkin ja aina ne kilot on takas tulleet ja nopeasti sittenkin, mmmmutta jospa tällä kertaa olisi toisin...

Jaiks, nyt pitää mennä siivoo keittiöö ennen kuin pygmit herää.

Ottaa päästä

Ällötän itseäni. Olen kerta kaikkiaan kamala. Olen tavattoman lihava, mutta vihaan laihdutusta ja rakastan ruokaa. En voi edes enää käyttää tekosyynä sitä, että olen juuri synnyttänyt. Siitä kun on jo kohta 7 kuukautta. Palan halusta ruveta taas käymään salilla ja jumpassa ja ehkä haluaisin aloittaa myös jonkun muun liikuntaharrastuksen. Ratsastus? Aaaivan liian kallista. Jalkapallo? Hehe, eiköhän mun aika siinä lajissa oo menny jo 20 vuotta sitten, kun en oo juuri koskaan palloon koskenut. Koripallo? Olen liian lyhyt eikä se olisi hauskaa, jos pitäisi noudattaa ihan sääntöjäkin. Sulkapallo? Ei oo paria. Hiihto? Hah! Viimeks hiihdin 16-vuotiaana pakon edestä 5km, koska hiihtäminen oli ainut mahdollisuus päästä kioskille hakemaan karkkia. (oltiin Lapissa). Kaaduin k-o-k-o ajan. Eikä kyllä oo luntakaan. Lumilautailu? Edelleen, ei ole lunta. Eikä se taida laihduttaa. Sauvakävely? Oh, please! Niin ja vaikka keksisin jonkun mielenkiintoisen, haastavan ja hauskan harrastuksen, johon mulla olis varaa, niin...ei mulla oo aikaa. Ainakin tässä remontin aikana oon 24/7 täysin sidottu Juliaan ja Jimmyyn. En pääse niin mihinkään. Paitsi pikaisesti pyykkitupaan. Tai viiden ja kuuden välillä äkkiä lenkkeilemään Sepen kanssa. Vaunut mukana. Silloinkin mun energia menee siihen, kun karjun: "ÄLÄ SAATANA VEDÄ, TAI TEEN SUSTA RUKKASET!" Näytän ja vaikutan luultavasti juuri siltä, mitä olen: väsynyt ja vittuuntunut kotiäiti. Tilapäisesti myös yh, kun Mikko käy kotona vaan nukkumassa ja pikaisesti tuomassa mulle ruokaa. Muuten se remontoi. Kyllä mäkin aluks olin mukana remontoimassa. Oli ihanaa tehdä välillä jotain muutakin kuin hengailla kotona ja katsoa ostoskanavaa sekä pestä pyykkiä, pyykkiä ja pyykkiä. Välillä imuroida. Mutta sitten nuo kaksi pientä pygmiä alkoivat kiukustua jatkuvaan Helsinki-Järvenpää-Helsinki reissailuun ja lakkasivat olemasta mukavia lapsia (jos vauvat nyt pystyvät edes tekemään niin), niin piti palata takaisin ruotuun. Olemaan väsynyt ja vittuuntunut kotiäiti. Lisääntykää vaan ihmiset, se on hauskaa!...Jos haluaa luopua kaikesta sosiaalisesta elämästä ja linnoittautua kotiinsa ikuisiksi ajoiksi.

No ok, on lasten kanssa ihan hauskaakin. Ne oppii koko ajan uusia temppuja. Nyt on vuorossa liikkeelle lähtö. Sitä paitsi olen Tärkeä. Ikinä ennen ei kukaan ole parahtanut sydäntä särkevään itkuun, kun olen poistunut paikalta esim. vessaan. Minua kaivataan ja tarvitaan. Ja se nauru, kun tulen takaisin...Yhtä sydäntä särkevää, kun se pulppuaa suoraan jostain syvältä ja on niin aitoa. En luopuisi kummastakaan lapsestani ikinä, mistään hinnasta. Jos jokin niitä uhkaisi, tappelisin vastaan ihan loppuun asti. Rakastan niin, että pakahdun. Ja tämä huoli ei varmaan lopu koskaan. Vielä 7 kk niiden syntymästä, käyn vähän väliä tarkistamassa, kun ne nukkuvat, että ne varmasti hengittävät. Jos ne heräilevät öisin, tekisi mieli kirkua ja potkia seiniä, kun en saa ikinä nukkua..jos eivät, huolestun ja käyn tarkistamassa, että kaikki on ihan varmasti kunnossa. Teenköhän näin vielä silloinkin, kun pygmit ovat teinejä?

Jotkut vanhemmat mua kyllä suorastaan ällöttää. Ok, on ne idioottinarkkariäidit, joiden lapset huostaanotetaan ennen ensimmäistä ikävuottaan. Please, älkää lisääntykö, käyttäkää ehkäisyä. Tai miten ois sterilisaatio? Ja sitten on se toinen ääripää. Se, joka esittelee kullannuppunsa kuvia joka ikisessä mahdollisessa paikassa ja selittää vaan, että meidän paavoliisa sitä ja tätä sekä osaa tämän ja tuon, vaikka se on on vasta hyvänenaikasentään 1kk vanha. Ja tietenkään paavoliisaa ei voi esitellä tai siitä, anteeksi HÄNESTÄ, ei voi puhua tämän omalla nimellään, vaan joka kuvan alla lukee tyyliin "meidän pikku sokerinpala" tai "äipän ja iskän kullanmuru". Ja sama puhuessakin..:"Meidän hanibanipullamössöomenankotarakkaudenhedelmäyksplusyksonkolme
mekaikkiyhdessä osasi sanoa tänään daa. Eikös olekin hassua?" Voi vittu. Tekis mieli oksentaa.

Mua nyt vaan ottaa päästä.

Kiirettä pitänyt..

Päivitetäänpäs taas ainoan (?) lukijani pyynnöstä:) Päivät menee ihan lentäen. Käytiin kuun vaihteessa Mikon kanssa Lontoossa lomalla, nyt tuntuu, ettei mitään lomaa ois ollutkaan. Heti Lontoon jälkeen Mikko on ollu niin paljon töissä, ettei se oo käyny kotona kuin nukkumassa. Itse oon sitte hoitanu lapsia 24/7 (onneks ne ei enää heräile syömään öisin, heräävät vaan muuten vaan...).

Päiväuniaika on kotiäidille aika mukavaa (?) aikaa, kun lapset nukkuu silloin pidemmän pätkän ja on sit ehtiny sillä välin siivoomaan ja pesemään ihan oikeasti loputonta pyykkivuorta. Päikkäreitten aikana ei pysty ainakaan meidän perheessä poistumaan kotoa...(koitapa itse jouluruuhkassa saada nukuttua, kun joka puolella on meteliä ja valoja ja meininkiä ja huonosti nukuttujen päikkäreitten jälkeen on kyllä koko loppupäivä niin päin persettä..). Iltapäivän pikkupäikkäreiden aikana on sitten aikaa käydä pankissa/postissa/kaupassa ja tukkimassa tavallisten, kunnon ihmisten reitit.(unet ovat tuolloin niin lyhyet, että lapset nukkuvat vain menomatkan ja loput ajasta ihmettelevät maailmaa) . Mirdi ei taida olla edes ainoa, joka vittuuntuu meihin kotiäiteihin ja ruuhkaan. Varsinkin, kun vaunut ovat vielä miltei metrin leveät, ei kovinkaan usein saa liikenteessä kiittäviä katseita. Jotku on jotenki vaan tosi dorkia. On useita ihmisiä, jotka ei kerta kaikkiaan tajua, ettei tuplavaunujen kanssa liikuta ja puikkelehdita ketterästi kuin keijukainen. Nämä dorkat kävelis vaunuja päin ellen hädissäni peruuttelisi pitkin hyllyjä ja noita vaunuja ei todellakaan voi olla näkemättä eli tuo päinkäveleminen on kyllä puhdasta vittuilua. Sitä mä en vaan ymmärrä, kuinka joku aikuinen ihminen jaksaa kohdistaa ruuhkavittuuntumisensa kahteen puoli vuotiaaseen lapseen.

Toinen vitutuksen aihe on ostoskeskukset. Ostoskeskuksissahan on rullaportaat, joita pitkin kaikki kävelemään kykenevät voivat kulkea kerroksesta toiseen kuin pala kakkua. Vaunuilla niissä kulkeminen on aika mahdotonta, ainakin mulle, eli käytän mielelläni hissiä. MUTTA hissillä kulkee myös moni näistä ihan terveet jalat omaavista ihmisistä tukkien MUN reitin. Kerran Kampissa odotin puoli tuntia, että pääsen hissillä neljännestä kerroksesta ulos koko rakennuksesta.

Oi ja bussit! Niillä en suostu kulkemaan vaunujen kanssa kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Jos bussissa on jo yhdet vaunut, me ei enää sinne mahduta, vaan joudutaan odottamaan seuraavaa. Kiireessä ei siis kannata suunnitella liikkumista julkisilla. Ja oh no, jos jompi kumpi lapsista täpötäydessä, kuumassa bussissa rupeekin itkemään. Se on välittömästi bussilastillinen kiukkuisia, kärsiviä katseita niskassa. Kaveri kertoi, että eräs bussikuski oli heittänyt itkevän lapsen äitinsä kanssa bussista kesken matkan pihalle. Tähän mennessä me ollaan itkuilta vältytty, mutta eipä me olla bussilla liikuttukaan. Mutta rakkaat kanssamatkustajat ja bussikuskit, vähän ymmärrystä kiitos! Vauvat ei vaan osaa kertoo mitenkään muuten kuin itkulla, että nyt vituttaa niin perkeleesti olla sielä kuumassa bussissa, joka on täynnä vieraita, pahalta haisevia ihmisiä. Ei se bussimatka kuitenkaa oo mikää Helsinki-Ivalo reitti, vaan kestää ehkäpä vartin.

Muuutta iloisempiin aiheisiin, saatiin vihdoin avaimet meidän kotiin maanantaina ja nyt ollaan tehty remppaa. Tunnen itseni supernaiseksi, kun samaan aikaan syötän ja puen lapsia, laitan nukkumaan ja käyn hyssyttelemässä tarpeen tullen sekä revin helvetin ärsyttävää kangastapettia irti seinistä, toki teen välillä myös ruokaa meille isommille ja illat pesenkin sitten pyykkiä...Loppiaisena olis tarkoitus suorittaa muutto, mutta saa nähdä miten käy, poreammekin ehtii vasta 5.1. meille ja kylpyhuonetta ei pysty tekemään kokonaan valmiiks kuin vasta ammeen ollessa paikoillaan.

Maanantaina lähdetään koko perhe Vaasaan joulun viettoon, ihanaa! Ruokaa! Laiskottelua! Joulukuusi! Rauhaa! Ruokaa! Niin! Ja! Ruokaa! Joulupäivänä käydään moikkaamassa mummoa ja jatketaan sitten mummon luota Lappeenrantaan viettämään Tapaninpäivää. Lisää ruokaa! Rauhasta ja laiskottelusta ei varmaan voi puhua, kun Lappeenrannassa on 2 muutakin alle 3 vuotiasta lasta samaan aikaan...Tapaninpäivän jälkeen onkin paluu Järvenpäähän remppailemaan, UV:na meillä on isot (?) remppabileet. Tai bileet ja bileet, luultavasti lapset on saman katon alla, niin ihan örveltämään ei pääse...

Tuosta örveltämisestä pääsenki sujuvasti siihen, että olin piiitkästä aikaa baarissa (kolmeen kuukauteen en oo ollu) viikko sitten perjantaina. Eka tehtiin Leylan kans meillä ruokaa ja sitten, kun Mikko illalla tuli kotiin, karattiin keskustaan. Oltiin sit mä, Leyla, Ayla ja Anne katsastamassa Jenny Woo. Ihan kiva baari. Muistaakseni. Oli ihan kivaa. Muistaakseni. Seuraavana päivänä ehkä kuolin. Mikko oli töissä ja mulla oli pitkästä aikaa elämäni krapula. Jouduin tosissani keskittymään, etten olis oksennellu pitkin päivää. Suoriuduin onneks lasten hoidosta ihan kunnialla..tai lapset vaan arvosti sitä, että makasin niitten vieressä lattialla koko päivän ja sekoilin. Olin kyllä maailman onnellisin, kun kello tuli kahdeksan ja sai laittaa lapset nukkumaan..

Olen muuten niitä persoonattomia ihmisiä, jotka lähetti tänäkin jouluna joulukortteja. Mutta ei hätää, laitoin niitä vain niille, jotka ilahtuu (toivottavasti) niistä. Mun mielestä joulu on niin kiva juttu ja perinteiden kunnioittaminen samoin. Sekä ihmisten muistaminen. Itse arvostan enemmän vanhaa kunnon postiluukusta tipahtavaa korttia (ihanaa saada edes kerran vuodessa jotain muutakin kuin laskuja!) kuin typeriä tekstiviestejä, joissa on aina joku älytön ja muka hauska runo tai sitten sähköpostitse saatuja toivotuksia. Mutta meitä on moneksi ja tottahan se on, ettei kai kukaan kortteja säilö. Tai toivottavasti mun kortit jää johonkin talteen, kun oon ne omin pikkukätösin askarrellut. No ok, liimasin vaan punaselle pahville kuvan Jimmystä ja Juliasta. Ja joulumerkit ostin Tiimarista;)

Mikä nauraa niinkuin aurinko,
mikä itkee niinkuin kuu...
Mille meidän isä irvistelee:
Baby I Love You


Mikä kaikkien on suosikki,
jopa naapuritkin tykkää;
Mitä kaikki pihan lapset kilvan
kärryillämme lykkää

Se on se meidän uusi vauva
-nimeä en muista
Se joskus karjuu niin et´
pikkulinnut tippuu puista

Ei kävele, ei konttaa
-silti emme pääse karkuun...
Sen vuoksi usein yölläkin
me heräilemme parkuun

On koira meillä myös vaan
vauva näyttää pienemmältä...
Ei pääse ruokapöytäänkään
-Ei ihme, jos on nälkä...

Mikä nauraa niinkuin aurinko,
mikä itkee niinkuin kuu...
Mille meidän isä irvistelee:
Baby I Love You
-p.rasinkangas

Hiio Hoi

Palattiin viikko sitten torstaina Vaasasta ja nyt ollaan vuorostaan KeskiPohjanmaalla mummon ysikymppisillä. Vuokrattiin ikioma mökki järven rannalta, vaikkakin meillä on täällä myös sukumökki. Saadaan meidän perhe olla sit kaikessa rauhassa eli mä, Mikko, pygmit, el Terrieri sekä Samuli.

Laihdutuskuurini etenee! Oon kuukauden ajan käyny jo ihan joka aamu ennen kello kahdeksaa juoksulenkillä! Ennen kahdeksaa siksi, koska myöhemmin en enää ehdi, kun Mikko lähtee sit useimmiten kahdeksaks töihin ja päivä alkaa jotenki rattosammin, ku pääsee ensin ulos hölkkäilee. Oon vieläkin herkkukiellossa. Teen joka toinen päivä hurjan määrän vatsalihaksia. Oon laihtunu jo 5kg, vielä 2,5kg niin sitten on tavote täytetty. Saa nähdä, saatan tässä mökkiviikonloppuna kyllä lihoa aika paljon takasin, nytki tissuttelen punaviinii ja oottelen, ett makkarat on grillattu.....

Kaiken järjen mukaan mun vaatekoko pitäis olla nyt pienempi. Ennen kuin olin raskaana, mun vaatekoko oli S/M. Nyt se on L/XL VAIKKA painan 3,5kg VÄHEMMÄN kuin silloin raskautta EDELTÄVÄNÄ aikana. WHATTA FUCK HAS HAPPENED?!?!?!?

Jahas, nyt veljeni Samuli saapui. Gotta go. Mukavaa viikonloppua kaikki.